Aadan Ibrahim tietää, mitä on toivoa ja odottaa lupaa saada asua Suomessa. Hän myös tietää, että lupa jäädä maahan voi merkitä joutumista eroon omasta perheestä.
Sama kohtalo on edessä monella Suomeen yksin tulleella lapsella ja nuorella. Aadanin mielestä Suomessa pitäisi nyt miettiä tarkkaan, minkälainen elämä heillä on edessä.
Aadanille oman perheen ikävöimisestä tuli jokapäiväistä, kun hän joutui eroon vanhemmistaan ja sisaruksistaan kymmenvuotiaana.
Perhe lähetti hänet Somaliasta turvaan Suomeen 20 vuotta sitten. Pikkupoikaa oli vastassa jo aiemmin Suomeen tullut isosisko. He saivat jäädä maahan, mutta vanhemmat ja muut sisarukset jäivät tuolloin pakolaisleirille.
Kaksi kokemusta perheenyhdistämisestä
Vaikka perheenyhdistämissäädökset olivat 1990-luvulla nykyistä väljemmät ja Suomeen tuli kokonaisia perheitä, eivät ovet silloinkaan avautuneet kaikille.
Maahanmuuttoviraston kielteinen päätös ei Ibrahimin perheen osalta muuttunut, vaikka Aadan valitti siitä korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti.
– Se oli tosi masentavaa, kun muut samaan aikaan tulleet saivat perheensä tänne, ja minä olin niitä harvinaisia, jotka jäivät ilman perhettä elämään täällä. Se tuntui epäreilulta.
Aadan jäi Suomeen, kävi peruskoulun ja lukion, opiskeli lähihoitajaksi ja teki töitä ja vapaaehtoistyötä. Yhteydet Somaliaan säilyivät ja siellä käydessään hän tapasi tulevan vaimonsa, Asia Warsamen.
Naimisiinmenon jälkeen oli edessä toinen perheenyhdistämisyritys. Kahden vuoden paperisodan ja DNA-testien jälkeen Aadan sai viime vuoden toukokuussa vaimonsa ja tyttärensä Suomeen.
– Vuosien mittaan perheenyhdistämisen ehtoja on koko ajan kiristetty, ja se on jo melkein mahdotonta. Vain harvat pystyvät saamaan perheen Suomeen, huokaa Aadan.
Kotoutuminen vaikeaa ilman perhettä
Nyt Aadan on yhteisötyöntekijänä nuorten tukiasumisyksikössä ja opiskelee yhteisöpedagogiksi. Hän näkee työssään sen, kuinka raskasta yksin Suomeen saapuvilla nuorilla on. Hän yrittää auttaa heitä ja antaa vertaistukea.
Kotoutuminen Suomeen on Aadanin mukaan vaikeaa ilman perhettä ja varsinkin, jos perhe on jäänyt aluelle, jossa soditaan.
– Eiväthän he pysty opiskelemaan kieltä, eivätkä pysty keskittymään muihin kotoutumisen kannalta tärkeisiin asioihin, kun he ajattelevat koko ajan omaa perhettä.
Suomeen yksin tulleiden lasten ja nuorten tulevaisuus ei Aadanista näytä hyvältä, ja hän on huolissaan.
– Nyt kun on nähnyt, mitä valtion tasollakin tehdään, niin näyttää siltä, että suurin osa jää ilman vanhempiaan.
"Ankkurilapseksi" nimittäminen epäinhimillistä
Yksin maahan tulleiden alaikäisten kutsumista "ankkurilapsiksi" Aadan pitää epäinhimillisenä ja vääränä. Lapset ovat kokeneet kurjuutta, raakuutta ja vaarallisen ja pitkän matkan. Tämän lisäksi he joutuvat vielä pettymään toiveissaan saada oma perhe kokoon.
– Suomen pitäisi miettiä pitkällä tähtäimellä, mitä näille lapsille tapahtuu, jos he elävät ilman perhettä täällä. Tiedetään, että moni nuori syrjäytyy ja radikalisoituu.
Aadanin mielestä perheenyhdistämisen vaatimukset ovat jo nyt liian tiukkoja, eikä niitä pitäisi missään nimessä enää kiristää.
– Pitäsi olla fiksu ja ajatella pidemmälle, että ei tehtäisi näin tiukkoja päätöksiä. Puhutaan ihmisistä, jotka ovat hädässä. Kenelle tahansa voi käydä näin, että voi tulla sota.
– Se pitää muistaa, että kaikille kuuluu oikeus perheeseen. Se on ihan perusasioita, mikä eri valtioidenkin pitäisi ymmärtää.