Lapualainen Manar Ameli, 28, on saanut kuluneen viikon aikana antaa lukuisia haastatteluja ja vastaanottaa kannustavia viestejä. Hän kertoi oman tarinansa ja vetosi ihmisyyden puolesta Kauhavalla, missä järjestettiin 7. syyskuuta yleisötilaisuus turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen perustamismahdollisuuksista entisen lentosotakoulun alueelle.
Manar Ameli eli turvallista pikkutytön elämää Syyrian Damaskoksessa 1980- ja 1990-luvulla. Vaikka vanhempien mielessä lopulta kyti pelko, he eivät näyttäneet sitä lapsilleen. Manarin isä oli nuorena miehenä joutunut lähtemään kotimaastaan Iranista pakoon Syyriaan. Vuosikymmenet kuluivat Syyriassa rauhallisesti, kunnes Syyria lupasi palauttaa iranilaiset toisinajattelijat.
– Isän poliittinen tausta vaikutti siihen, että hänen piti lähteä sekä Iranista että Syyriasta. Hän on pitkään tehnyt toimittajan, kirjailijan ja ihmisoikeusaktivistin töitä ja ajanut oman kansansa asioita. Syyrian hallitus olisi ilmoittanut hänet Iranin hallitukselle, jolloin hän olisi joutunut Iraniin ja siellä olisi pahimmassa tapauksessa odottanut kuolemantuomio, Manar kertoo.
Manarin isä on lähtöisin Iranin eteläosista Ahwazin alueelta.
– Siellä elää arabiankielinen kansa, joka omaa arabialaista identiteettiä. Tämän kansan puolesta isä on koko elämänsä taistellut. Tämä kansa on saanut myös YK:ssa alkuperäiskansan statuksen, mutta se on erittäin vainottu vähemmistöryhmä.
Lämmin vastaanotto muovasi suuntaa elämälle
Manarin perhe sai hätätilanteessa nopeasti kiintiöpakolaisen statuksen, mikä nopeutti ja helpotti heidän turvaan pääsyä. Kolmilapsinen perhe saapui joulukuussa 1998 Vaasaan.
– Muistan sen ensikohtaamisen lentokentällä. Kiintiöpakolaisina saimme sen mahdollisuuden, että SPR:n työntekijät olivat heti vastassa. Meillä oli melko hyvät oltavat heti alusta alkaen. Vastaanottokeskukseen ei tarvinnut mennä. Kaikki se, mitä tuolloin tapahtui, tapahtui erittäin lämpimässä ja positiivisessa ilmapiirissä, Manar muistelee.
– Meillä on muun muassa ollut ystäväperhe, joka on kädestä pitäen ollut meidän kanssa ja näyttänyt meille, miten Suomessa eletään. Kun joulukuussa tulin, jo pääsiäisenä pääsin heidän lasten kanssa trullittelemaan.
– Koska omat kokemukseni ovat positiivisia ensi kohtaamisesta, se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Se muovasi minusta sen, mitä olen tällä hetkellä. Jos olisin kohdannut vain vihapuhetta, en voi kuin kuvitella, millainen ihminen olisin nyt, Manar vetoaa.
Molemminpuolinen vastuu
Manar Ameli puhuu vastuusta.
– Vastuu on molemminpuolin. Turvapaikanhakijalla on oltava vastuu siitä, että täällä on tietynlaiset toimintatavat ja hänellä täytyy olla halukkuutta oppia maan tavoille. Mutta vastuu toimii myös niin, että vastapuoli näyttää, että maahan saapuva on tervetullut, jolloin se kiitollisuus on ihan toisenlainen.
– Halusin siellä Kauhavan tilaisuudessa vain sanoa, että kun olemme kaikki ihmisiä, niin meidän tulisi myös kohdata toinen tosiamme ihmisinä, eikä ulkopuolisina hirviöinä.
Syyrian sukulaiset mielessä joka päivä
Manarin äidin suku elää edelleen Syyriassa.
– Kaikki tädit, enot ja serkut, joiden kanssa olen leikkinyt lapsuudessa, ovat siellä. He ovat, en sanoisi turvassa, vaan sellaisella alueella, joka on edelleen nykyisen hallituksen alaisena.
– Siellä on toistaiseksi vältytty pommi-iskuilta, mutta elämme pelossa päivä kerrallaan. Itse asiassa me pelkäämme täällä ehkä enemmän kuin he siellä, koska neljä vuotta jatkunut kriisi on muuttunut siellä niin arkipäiväiseksi. Kun pommi tippuu ja ääniä kuuluu, niin sitten vaan toivotaan, että se ei ole aivan liian lähellä, Manar kuvailee.
Manarin eno ja hänen vaimonsa päättivät kuitenkin lähteä kolmen lapsensa kanssa pakoon, ensin kohti Turkkia.
– Eno riskeerasi heidän elämänsä, vaikka me kaikin keinoin yritimme estää sen ja yritimme myös laillisin keinoin auttaa. Kun ihminen elää siellä hädässä ja kuolemaa kohtaa päivittäin, alkaa tulla jo sellainen olo, että joko kuolla paremman elämän toivossa tai kuolla muuten vaan, Manar suree.
Manarin eno ja yksi perheen lapsista suuntasivat Turkista Italiaan ja he pääsivät Saksaan, mutta vaimo ja kaksi lasta on edelleen Turkissa.
– He odottavat, että heidän tapaustaan käsiteltäisiin, jotta perhe yhdistyisi. He ovat olleet jo yli vuoden erillään, kertoo Manar Ameli. Hänellä itsellään on suomalainen puoliso ja vajaa kolmivuotias tytär.
Manar opiskeli Suomessa ja valmistui muotoilijaksi Kuopion muotoiluakatemiasta. Hän käyttää ammattitaitoaan tällä hetkellä muistisairaiden ja ikäihmisten hyväksi työskennellen projektisuunnittelijana Kulttuurista muistoja -hankkeessa Etelä-Pohjanmaan muistiyhdistyksessä.
Vuosien valtataistelu edelleen edessä?
Manar Ameli on ennen Syyrian nykyistä kriisiä päässyt muutaman kerran äitinsä sekä sisarensa ja veljensä kanssa tapaamaan sukuaan Syyriaan. Isä ei edelleenkään voi matkustaa Syyriaan, eikä synnyinmaahansa Iraniin. Manar uskoo, että menee vuosia, ennen kuin hän pystyy jälleen tapaamaan Syyriassa sikäläistä sukuaan.
– Valtataistelu on niin mahdoton, että ei tilanne muutamassa vuodessa helpotu. Ei varsinkaan, kun suurvallat ovat myös valinneet Syyrian taistelukentäkseen, Manar Ameli arvioi.