On lokakuun viimeinen lauantai, pyhäinpäivä.
Maa on paljas, ensilunta odottava. Aurinko ei nouse vielä moneen tuntiin. Raudaskylän kristillisessä opistossa Ylivieskassa nukkuu 18 alaikäistä turvapaikanhakijaa. Toisella puolella kylää kirkon torni näkyy kauas.
Liiketunnistin räväyttää opiston pihavalot päälle. Neljää vaille kuusi kolme miestä nousee porrasperäisestä autosta, etupenkillä hytisee vierauden pelko. Seinää vasten heitetään kolme polttopulloa. Kuin ihmeen kaupalla Molotovin cocktailit eivät syty. Kukaan ei herää, eikä kenellekään käy kuinkaan. Kotimaissaan turvapaikanhakijat olivat huolten saartamia, nyt sama pelko astuu sisään kristillisen opiston ovesta. Äänettömästi kuin aave.
Kiskot kolisevat.
Ylivieska on rautateiden risteyskohta. Täältä on aina lähdetty ja tänne on aina tultu. Nämä tulijat ovat toisenlaisia, nuoria turvapaikanhakijoita Somaliasta, Afganistanista ja Irakista – heitä kutsutaan sompuiksi ja nutukoiksi.
Kirkko oli Ylivieskan vanhin rakennus, vuodelta 1786. Mustuneiden laudankappaleiden välissä loistaa tulipunainen ruusu. Äitienpäiväviikolla kirkosta ovat jäljellä enää portaat ja äänettöminä maassa seisovat kellot. Ne ovat nähneet ajan ennen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Ne olivat täällä jo silloin, kun Suomi oli vasta ajatus fennomaanien päissä.
Kalajokilaaksossa ei järjestetä nimiäisiä vaan yhdeksän kymmenestä vauvasta kastetaan, Helsingissä enää neljä. Körttiläisyys ja lestadiolaisuus ovat voimissaan, käydään seuroissa. Uskonnollinen pohjavire on voimakas. Siksi kirkkopalo vavahduttaa jopa ateistia. Juuri tämän alttaritaulun edessä on moni tyttö haaveillut astuvansa avioon.
Ylivieskassa on viime kuukausina sattunut muutakin mieliä kuohuttavaa. Polttopulloiskun jälkeen perätön raiskausepäily ja lopulta haisevat sianpäät virastotalon portailla. Onko oudoilla tapahtumilla jokin yhteys?
Pelko astuu esiin
Biljardipallot lyövät toisiaan vasten. Jalkapallokenttä on märkä, virtaava vesi hohkaa kylmää. Marraskuusta ja yritykseksi jääneestä polttopulloiskusta on puoli vuotta. Koivut palelevat lehtiä vailla, ennätyslämmin äitienpäivä on vasta edessä.
Raudaskylän opiston rehtori Jukka Hautala näyttää talon ulkoseinää: tähän auto ajoi, tässä olivat pullot. Bensan haju tuntui nenään ensimmäisenä. Jälkiä ei enää näy, ne on siivottu pois. Mutta ne ovat piilossa paidan alla, sydänalassa. Pelkokin.
Euroopan yli pyyhkäissyt pakolaisvirta toi Suomeen viime vuonna 32 000 ihmistä ja ohjasi nämä miehet Raudaskylään. He lähtivät maailman kriisipesäkkeistä. Nyt he opiskelevat suomea viisi tuntia päivässä. Monella on jo vaalea tyttöystävä.
Pelottaako? Ai Suomessa. Ei, ei täällä ole pommeja. Afganistanilainen nuorukainen hymyilee, vaihtaa puheenaihetta kesken lauseen, puhutaan iloisemmista asioista. Suomeen tulosta on seitsemän kuukautta. Ainakin. Turvapaikkapäätöstä ei ole vielä kuulunut. Hän ja muut ovat kuin samasta puusta veistetyt, hyvin leikatut hiukset, pillifarkut, taskuissa älypuhelimet. Näyttävät nuorilta, mutta sitä eivät kaikki usko.
Kuka pelkää tummaa miestä?
Tapaninpäivä 2015. Tuli tulipalokiire.
Kölnin uuteenvuoteen on vielä viikko, mutta Ylivieska ehtii ensin. Lomilta pitää hälyttää henkilökuntaa töihin, laitosmiehiä tarvitaan läpi vuorokauden. Opistolla leviää paniikki.
Poliisi kertoo törkeästä raiskauksesta, epäiltynä on kaksi ulkomaalaista, hyvin tummaihoista miestä. Neljän päivän päästä selviää, että väite on perätön. Mitään raiskausta ei ole tapahtunut. Mutta kansantribuunissa juttu on jo lähtenyt liikkeelle. Opistontiellä pörrää autoja. Tyttöjä pelottaa.
Pieni mutta äänekäs vähemmistö lyö rumpua. Laitetaan rajat kiinni. Ongelmia on omastakin takaa, mutta rahat pannaan pakolaiskriisiin. Miten meille käy? Ylivieskassa näin ajattelevia on kourallinen, aktiiveja ehkä parikymmentä, kertoo 28-vuotias Ville Kivioja. Hän on maahanmuuttokriitikko, joka on järjestänyt muun muassa Rajat kiinni -tapahtumia. Hän pitää Ruotsia varoittavana esimerkkinä ja tarkentaa vielä, mihin vierauden pelko liittyy. Kulttuurieroihin ja työhön.
– Suomen sosiaaliturva ei voi olla ihmisoikeus kenellekään. Jos et tee mitään, et saa mitään. Maahanmuuttajat työllistyvät huonosti, heillä ei kestävyysvajetta paranneta, vaan pahennetaan, jatkaa Kivioja.
Työkseen Kivioja tekee listoja. Kattolistoja, jalkalistoja, paneeleita. Se on tyypillinen ammatti Ylivieskassa. Iso osa Suomen puulistoista tulee täältä. Kivioja esittäytyy negaation kautta: hän kertoo, ettei ole rasisti, ei hyväksy polttopulloiskuja, eikä väkivaltaa. Kivioja ei kuulu kirkkoon, eikä hänen lastaan ole kastettu. Siihen vähemmistöön kuuluu näillä seuduilla vain joka kymmenes.
Pohjanmaalla pelätään potkuja
Kuntosalit, autotallit. Ne ovat pohjoispohjalaisen miehen luolia. Ylivieskassa autoliikkeitä on 16, lähes jokaisessa myydään myös traktoreita, käytettyjä tai uusia. Niitä on rivissä jopa marketin pihalla. Ouluun on täältä matkaa satakunta kilometriä, Kokkolaan 75.
– Täällä miehen malli on makkaraa syövä hetero. Se on kapeampi kuin etelässä, sanoo Jukka Hautala, joka oli aikoinaan pappina Helsingin Kalliossa. Alue on Suomen maallistuneimpia ja lähes täydellinen vastakohta Ylivieskalle. On sateenkaarimessuja ja sielunpaimenen voi tavata tuopin ääressä. Lähtisiköhän Ylivieskan kirkkoherra Timo Määttä kirkkokaljalle?
Ylivieskassa on 15 000 asukasta ja 382 alle 25-vuotiasta työtöntä. Tilanne on silti valoisampi kuin lähikunnissa, Ylivieskan työttömyysprosentti on 12,8. Ville Kiviojan kavereista harva on ollut työttömänä kuukautta pidempään. Tarjolla on duunarihommia, etenkin palvelualalla. Kuuden jalkapallokentän kokoinen Kärkkäisen kauppa pistää silmään, sen kylkeen ovat nousseet Prisma, Citymarket ja Lidl. Kaupoille körötellään lähikunnista. Vaikka kassakone laulaa, sävellaji on molli. Näköalattomuutta.
– Asiat vain tapahtuvat. Ihmiset ajattelevat, etteivät voi itse vaikuttaa. Pelätään vierasta ja uutta, etsitään syntipukkeja, pohtii kaupunginjohtaja Terho Ojanperä.
Suomen taloudellinen alavire on jatkunut pian kahdeksan vuotta. Bruttokansantuote on pienempi kuin vuonna 2008. Globalisaatio on vienyt työt. Moni elää potkujen pelossa. Mutta ei kai siitä voi syyttää turvapaikanhakijoita? Esimerkiksi näitä Raudaskylällä asuvia miehiä?
Ei. Ei Ville Kiviojakaan heitä syytä, vaikka epäileekin miesten alaikäisyyttä. Hän ei ole käynyt opistolla, mutta turvapaikanhakijoita on nähty ravintoloissa. Pääseekö sinne alaikäisiä?
Naisia, lapsia ja vanhuksia, heitä tänne pitäisi saada. Jos turvapaikanhakijoihin käytetyt rahat sijoitettaisiin siihen, että Suomi perustaisi oman pakolaiskeskuksen kriisialueelle, voisi tulijoista valita ne, jotka ovat eniten avun tarpeessa, hän pohtii.
– Syylliset istuvat EU:n kabineteissa ja eduskunnassa. Äänestin viime eduskuntavaaleissa perussuomalaisten Olli Immosta, mutta en äänestä enää.
Viime vaaleissa perussuomalaiset oli Ylivieskan toiseksi suurin puolue. Maahanmuuttokriittinen kansanedustaja Olli Immonen sai täältä 115 ääntä. Ylen tuoreessa kannatusmittauksessa hänen puolueensa on romahtanut kärkikahinoista. Jytky tuli ja jytky meni. Myös Kivioja on menettänyt uskonsa politiikkaan. Seuraavissa vaaleissa hän liittyy ehkä nukkuvien puolueeseen.
Kirkko palaa – somehuhuissa pelätään maahanmuuttajia
Puhelin soi pappilassa.
Kello on kahtakymmentä vaille kahdeksan. Pääsiäislauantain ilta. Kirkkoherran perhe on koolla, viisi lasta puolisoineen, kolme lastenlasta.
Kyyneleet alkavat vieriä, kun vaimo, diakonissa Marja Määttä muistelee pääsiäisyön tapahtumia avarien ikkunoiden ääressä. Jokimaisema rauhoittaa, sitä voisi katsella loputtomiin.
– Meillä oli juuri silloin yksivuotisjuhlat. Päivänsankari on nuorin lapsenlapsemme. Istuimme tässä, hän näyttää.
Juhlat ja pääsiäinen katkeavat suntion soittoon. Voitko toistaa? Jo pappilan portailta sen näkee. Taivaanranta on punainen. Mitään ei ole tehtävissä.
Kirkkoherra Timo Määtän työvaihde kytkeytyy päälle. Voisiko jotain vielä pelastaa? Määttä on ollut Ylivieskan seurakunnassa 35 vuotta, kirkkoherrana 20. Lähdetään kirkolle. Halataan, itketään.
Pohjois-Pohjanmaalla asiat on totuttu tekemään talkoilla. Moni kysyy: mitä voisin tehdä? Marja-vaimo lähtee muonitusporukkaan. Kahvia ja voileipiä sammutusväelle. Pariskunnan Juhani-poika, siviiliammatiltaan lääkäri, toimii autonkuljettajana. Hän huomaa, etteivät isä ja äiti ehdi surra. Vielä.
Ensimmäiset huhut ilmestyvät sosiaaliseen mediaan. Taas syytetään ulkomaalaisia. Myös kaupunginjohtaja Terho Ojanperä kuulee ne iltauutisiin mennessä. Ei kai täälläkin? Pelko raastaa, mutta vain hetken. Perättömiltä Facebook-huhuilta katkaistaan siivet yhdeltätoista illalla. Tekijä on paikallinen mies, ei maahanmuuttaja. Myöhemmin poliisi kertoo, että taustalla on huoltajuuskiista.
– On tärkeää, ettei epätietoisuus jää vellomaan eivätkä huhut saa ruokaa, sanoo kaupunginjohtaja.
Samaan aikaan kirkon raunioilla pidetään pääsiäisyön messu. Lauletaan. Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnin. Ja pelon. Se hoitaa. Suru on kuin liima, joka yhdistää. Yhä.
Valo, joka ei ole tästä maailmasta. Marja Määttä puhuu hitaasti, jokaista lausetta harkiten. Hänen vierellään ei kehtaa näpytellä kännykkää. 61-vuotiaalle diakonissalle kirkko ei ollut pelkkä työpaikka. Se oli Jumalan kohtaamisen huone, jossa sai pyhittää lepopäivän, olla sanan puhuteltavana. Hän tekee kotikäyntejä vanhusten luo ja perheisiin, joissa on hätä. Ja on huolissaan aikamme armottomuudesta.
– Raamatun sanoma on unohdettu. Tehkää toiselle se, mitä tahtoisitte itsellenne. Me olemme niin monessa asiassa kaukana kymmenestä käskystä.
Sianpäät portailla – pelästyttiinkö kaupunginhallituksen päätöstä?
Mitä yhteistä on savolaisilla ja pohjalaisilla? Molemmat kehuvat itseään, mutta pohjalaiset ovat tosissaan. Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva kaupunginjohtaja Tero Ojanperä nauraa vitsilleen.
Tapaamme Ylivieskan 50-vuotiaan kaupungintalon edessä, roskalavan vieressä. Kaupungintalo on suljettu remontin vuoksi ja Ojanperä ajettu evakkoon avokonttoriin radan toiselle puolelle.
Viikon kuluttua kirkkopalosta viisi sianpäätä oli jätetty virastotalon portaille ja yksi paikallislehden toimituksen eteen. Mukana oli lehtileike, jossa kerrottiin kaupungin päätöksestä vastaanottaa oleskeluluvan saaneita pakolaisia.
Turvapaikanhakijoitahan on jo täällä odottamassa, muun muassa Raudaskylällä. Miksi päätös pelästytti? Ojanperä haluaa rauhoitella. Kyse ei ollut vihreästä valosta, vaan oranssista.
– Se on varautumissopimus, joka mahdollistaa taloudellisen avun saamisen kotouttamiseen. Jollei sitä olisi, emme saisi korvauksia, hän kertoo.
Kaupunginjohtajan mielestä Ylivieskassa ei ole maahanmuuttokriittisyyttä sen enempää kuin muuallakaan. Mutta jos enemmistö vaikenee, voi vähemmistön ääni muuttua huudoksi.
Ville Kiviojaa naurahtaa. Tunteeko hän tekijät? Hän vastaa kuin savolainen, saattaa tunteakin. Täällä on sikabaari, sieltähän niitä sianpäitä saa. Tempausta hän ei hyväksy.
Ei tämä ole ihan normaalia, Raudaskylän opiston rehtori Jukka Hautala pyörittää päätään. Omituisen hitaasti asiat etenevät. Mies on soittanut syyttäjälle useita kertoja, mutta siellä valitellaan jutturuuhkaa. Polttopolloiskun yritystä käsitellään aikaisintaan syksyllä. Samalla tavalla jumiin on jäänyt koko Suomi. Kuin auto hiekkakuopan pohjalle. Renkaat sutivat. Tarvittaisiin pitkospuut. Joku jota kohti kurottaa.
– Ei rajoja voi laittaa kiinni. Selkäydinreaktiosta pitäisi päästä eteenpäin, yhdessä ylös, Hautala pohtii.
Mikä on Ylivieskan outojen tapahtumien punainen lanka? Vai onko sitä? Ehkä se on juuri pelko. Pelko, joka elää globalisaation katvealueilla, varjoissa. Tuijottaa aidan molemmilta puolilta. Välimereltä Pohjanmaalle.
Uusi alku. Uusi kirkko.
Ilta-aurinko paistaa joelle.
Marja Määttä istuu pappilan keinutuolissa, nainen kuin pajunvitsa. Luonto parantaa. Näissä maisemissa hän juoksee joka aamu, paitsi sunnuntaisin. Hän pyhittää lepopäivän. Silloin alussa, kun ajatukset olivat sekavat ja suru kävi päälle, hän otti esille ruskeakantisen nahkaraamattunsa. Sen voimalla hän on jaksanut. Nyt hän etsii sieltä kohdan Matteuksen evankeliumista ja lukee.
–Katso minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.
Pappilassa ei ole pelkoa.