Millainen ihminen tahtoo asua melkein kolmenkymmenen muun kanssa samassa kodissa? Mikä saa kenenkään tekemään sellaisen ratkaisun?
Missä on Mänttä-Vilppula?
Kummastelevat ajatukset kiertävät päässä kehää, mutta kiertäkööt. Ehkä ne kertovat muidenkin ensireaktiosta kuullessaan Ihmisyyden tunnustajista. Liikkeestä, joka 40 vuotta sitten kokosi joukon nuoria yhteen kokeilemaan yhteisasumista.
Ihmisyyden tunnustajien suurin yhteisö sijaitsee tarkkaan ottaen Vilppulan puolella, Mänttä-Vilppulan kaupungissa, Keski-Suomen ja Pirkanmaan rajalla. Kommuunin valtavat tilukset ovat hipihiljaisia. Pihalla on useampi auto, ja se askarruttaa jostain syystä. Ehkä alitajunta oletti hevosvaunuja.
Hiljaisuuden perusteella on vaikea olettaa, että kymmenet pitävät tätä rakennusta kotinaan.
Seppo Kuulavuoren, yhden Ihmisyyden tunnustajien ensimmäisistä jäsenistä, kasvot näkyvät oven lasin läpi.
Tervetulotoivotuksien lomassa Kuulavuori johdattelee naulakolle. Tuntuu, kuin olisi tullut vanhanaikaiseen koulurakennukseen, sillä naulakossa on kymmeniä takkeja ja kenkiä – paitsi että vaatteet kuuluvat aikuisille, eivät lapsille.
Käytävällä on iso Väinämöisen patsas ja valtavasti maalauksia. Niitä kaikkia ei silmä ehdi edes rekisteröidä. Seinällä on myös kunniakirja Suomen parhaat -tv-sarjasta saadusta tittelistä otsikolla "Suomen paras kommuuni 1997."
Käytävät ovat ihmisistä autioita, mutta Kuulavuori johdattaa suoraan keittiöön, kommuunin sydämeen. Lounaan valmistus on käynnissä.
Kolme naista – Liisa Mankinen, Pirjo Rautiainen ja Heli Peltola – ovat puuhaamassa koko yhteisön ruokahetkeä.
– Emme ole ruoanlaiton ammattilaisia. Jos yhteisöstä on paikalla vain kymmenen henkeä, otamme jotain kaapista, Mankinen sanoo hymyillen.
Mutta tänään ei selvästikään ole vain otettu jotain kaapista. Mankinen tekee lämpimiä voileipiä, Peltola leikkaa lisää leipää, Rautiainen tekee suolaista pannaria, kahvipannut ovat kuumina, padoissa kiehuu keitto.
Ajatukset pyhistelevästä yhteisöelämästä karisevat värikkäästi pukeutuneiden keittiöhengettärien puuhaa katsellessa.
On erikoista ajatella, että vastaavaa rutiinia on jatkunut jo vuosikymmeniä. Mikä houkutti lauman nuoria yhteen niin tiiviisti, että he jaksavat jatkaa vielä keski-ikäisinä ja vanhuksinakin?
Ketkä asuvat Suomessa yhdessä?
Ihmisyyden tunnustajat uhmaa asumistilastoja.
Monelle suomalaiselle ajatus matalan majansa jakamisesta kämppäkaverin, saati monenkymmenen kanssa tuntuu mitä ilmeisimmin luotaantyöntävältä. Yli miljoona suomalaista asuu yksin, ja määrä on tuplaantunut parissa kymmenessä vuodessa (Keskisuomalainen). Suurin osa yksinasujista on alle kolmekymppisiä.
Kommuunitkin ovat pääosin nuorten aikuisten puuhia. Tilastokeskus ei varsinaisesti erittele yhteisöasumista, mutta asiantuntija Otto Kanniston mukaan kimppa-asujien määrää voidaan päätellä yhdistämällä eri tietoja. Jos tarkastellaan aikuisia, jotka asuvat yhdessä mutta eivät muodosta perhettä, ja joiden asunto on vakituisesti asuttu, paljastuu tilastoista kimppa-asukkeja.
Sellaisia asuntokuntia oli viime vuonna 8 000 ja niissä asui yhteensä 30 000 henkilöä. Valtaosa, yli 60 prosenttia heistä, on 18–30-vuotiaita. Yli keski-ikäisiä oli vain reilusti alle viidennes.
Mutta ovat tämänkin yhteisön asukkaat olleet nuoria.
– Ensimmäistä kertaa yhteen muuttaessamme fiilis oli innostunut, mutta tietysti epätietoinen, koska kokemusta yhteisöelämästä ei ollut. Mutta innostus ei ole hävinnyt mihinkään, Kuulavuori kertoo.
Sen huomaa. Puheensorina on vilkasta, ja keittiön ovi käy, kun valkeapäinen nainen käy tuomassa ruokalaatikoita.
Jossain helähtelee tiukujen ja kellojen soitto. Soittajaa ei näy, mutta äänen kuuluessa joukko ihmisiä kerääntyy rakennuksen uumenista ruokasaliin. Muutamalla on jo kävelykeppi tai rollaattori.
Lounasaika alkaa. Seppo Kuulavuori lukee katkelman teosofis-kristosofisesta kirjallisuudesta.
– Ja mikä on silloin ihmisten havainto, kun he tulevat tietoisiksi siitä, että heidän sisäinen elämänsä on todellisuutta, vaikka se on näkymätöntä, ja että heidän ulkopuolella elävä elämänsä, vaikka se on näkyväistä, on myöskin todellisuutta?
Sitten syödään hirvikeittoa.
Miksi savolaisnainen perustaa yhteisön?
– Ajoimme vanhalla Transitilla vanhempieni pihaan. Pakkasin mukaani papan sängyn ja vaatteet ja vilkutin iloisesti äidille.
Näin Riitta Pietilä kuvailee lähtöään kotoa Haukiputaalta Ihmisyyden tunnustajien ensimmäiseen yhteisöön 40 vuotta sitten. Pietilä oli silloin parikymppinen nuori, jonka vanhemmilla oli syytä olla huuli pyöreänä. Heidän näkökulmastaan tilanne oli se, että työtön tytär oli lähdössä "Salon korpeen oudon savolaisnaisen kanssa".
– He ihmettelivät, että mitenkähän me kahelit pärjäämme, Pietilä kertoo lusikoidessaan keittoa.
"Outo savolaisnainen" oli Ihmisyyden tunnustajat -yhteisön perustaja Martta Horjander (1930–2009), jonka seuraajiksi kerääntyi 17 nuorta ja nuorta aikuista 1970-luvun lopulla.
Savolainen Horjander oli periaatteessa kuin kuka tahansa aikansa suomalaisnainen – paitsi että Horjander koki nuoruudessaan muutamankin kerran, että häntä johdatetaan äänellä, joka tulee jostain hänen itsensä ulkopuolelta.
Myöhemmin Horjander sai käsiinsä teosofisia tekstejä ja totesi, että hänen oma henkinen johdatuksensa vastasi niiden opetuksia. Horjanderista tuli aatemaailman äänitorvi ja ihmisten auttaja, joka keräsi ympärilleen joukon nuoria henkisyyden etsijöitä 1970-luvun Varkaudessa.
Heistä muotoutui lopulta ryhmä nimeltä Ihmisyyden tunnustajat. Ja he ovat niitä, jotka puhuvat vilkkaasti ja ruokailevat yhdessä suuressa ruokailutilassa, Väinöläksi ristityssä kommuunissa.
Seppo Kuulavuori kuvailisi Horjanderia Jeesuksen, Buddhan ja suomalaisen teosofian isän Pekka Ervastin kaltaiseksi henkiseksi opettajaksi. Horjanderia kuvailtiin jopa "savolaiseksi Äiti Ammaksi" tämän kuolinilmoituksessa Helsingin Sanomissa vuonna 2009.
Horjander piti kommuuniasumista hyvänä tapana harjoittaa teosofis-kristosofisia ihanteita, kuten veljeyttä ja rauhanaatetta. Siihen kelkkaan hyppäsi Riitta Pietiläkin muiden nuorten kanssa.
Lapsen kasvatus kommuunissa?
Rivissä pitkin käytäviä sijaitsee asukkaiden omia huoneita. Ne ovat kodikkaita pieniä soppia, joissa on omat sängyt, televisiot ja muut mukavuudet.
Katsotaanko täällä teosofisen henkisen elämän kehdossa muka Tanssii tähtien kanssa -kaltaisia viihdeohjelmia?
– Viimeksi eilen katsoin! Kuulavuori huudahtaa nauraen.
Iltaisin käytävillä on kuulemma hiljaista, koska jokainen vetäytyy omaan huoneeseensa iltapuuhiin: kuka katsomaan telkkaria, kuka lueskelemaan, kuka harjoittelemaan laulamista.
Yläkerrassa sijaitsevat perheasunnot, jossa Väinölän neljä lapsiperhettä ovat hoitaneet jälkeläisiään.
Kyllä, Väinölään on syntynyt lapsiakin vuosien saatossa, yhteensä neljä. Kymmenkunta väinöläläisistä on pariskuntia, joten perheen perustaminen on hoidettu kommuuniasumisen ohella. Vanhimmat lapset syntyivät jo Ihmisyyden tunnustajien alkutaipaleella 70-luvun lopulla, mutta nuorin, keittiössä puuhastelleen Liisa Mankisen ja jo eläkkeelle jääneen Ari Kastegrenin poika Armas Kastegren syntyi vuonna 1997.
Täysi-ikäistynyt poika on jo lentänyt pesästä opiskelemaan, mutta huone löytyy yhä valtavan Väinölän kolmannesta kerroksesta.
– Täällä oli kiva kasvattaa lasta, sanoo Ari Kastegren.
Ilmeisen mukavaa oli myös Armas Kastegrenillä itsellään, vaikkei hän itse Ihmisyyden tunnustajat -liikkeeseen kuulukaan. Hän vastaa puhelimeen Ilmajoelta, missä hän käy kansanopistoa. Poika on palaamassa jouluksi kotiin Väinölään viettämään lomapäiviään.
– On vaikeaa verrata varttumistani muihin perheisiin, koska minulla ei ole kokemusta perusperheestä. Mutta sanotaanko niin, etten tunne itseäni yksinäiseksi Väinölässä. Siellä on aina paljon väkeä, Armas Kastegren summaa.
Koulussa ei liiemmin pojan erityisestä asumisjärjestelystä kyselty. Ja jos joku kyseli, Armas Kastegren vastasi.
– Väinölästä on jäänyt mieleen erityisesti yhteistapahtumat, joihin kokoontuu koko yhteisön väki. Esimerkiksi joulujuhlat ja vastaavat, Kastegren kertoo.
Osa yhteisöön syntyneistä lapsista on sittemmin palannut kommuuniin keski-ikäistyessään. Joukossa oli aikanaan myös Martta Horjanderin lapsi. Hän on nyt yksi jo ajasta ikuisuuteen siirtyneistä Väinölän jäsenistä.
Väinöläläiset kutsuvat toisiaankin puheessaan perheeksi, mutta kyllähän perheetkin riitelevät keskenään. Onko kukaan koskaan suuttunut Väinölässä toisiin niin pahasti, että astiat lentävät ja kirosanat kaikuvat?
– Pyrimme siihen, ettei näin kävisi. Vuorisaarnan ihanteet ovat moraalinen ohjenuoramme, ja sen ensimmäinen käsky on: älä suutu, älä edes vihastu, Kuulavuori vastaa.
Itsehillinnän opettelu onkin olennaista Ihmisyyden tunnustajille. Kuulavuori kertoo, että mahdolliset ristiriidat selvitetään keskustelemalla, ja mieluiten ajatellaan ennen kuin sanotaan mitään.
Riitojen aiheet eivät kuulosta siltä, että niillä pääsisi edes paikallislehden sivuille asti. Eri näkemyksiä on tullut esimerkiksi isoimpien hankintojen kanssa tai käytännön töistä, mutta ikääntyessä riidatkin ovat loiventuneet.
Raha-asiatkin sujuvat yhteisöltä yhteistuumin ja ymmärryksessä. Moni Väinölän asukeista käy töissä yhteisen työyhtymän nimissä ja tekee siivous- ja maalaustöitä. Rahat tulevat yhteiselle tilille, josta maksetaan vuokra, ruoat ja muut yhteisön kustannukset.
Kuulavuoren mukaan isoimmat ristiriidat koettiin vuonna 1985, kun yhteisö muutti Käpykolosta Väinölään. Silloin piti sekä käydä ansiotöissä että remontoida uutta kommuunia ja lisäksi tehdä henkistä työtä, kuten kouluvierailuja tai muuta tiedotusta yhteisöstä.
– Kun elämä täällä vakiintui, asia korjaantui, Kuulavuori toteaa.
Voiko oudolta maineelta välttyä?
Onneksi Seppo Kuulavuori esittelee Väinölää, sillä muuten kommuuniin voisi eksyä. Kapeita käytäviä ja huoneita on joka kerroksessa, ja kun yhteisvessat muistuttavat kerroksien välillä toisiaan, voi unohtaa, millä käytävällä samoilee.
Kuulavuori johdattaa yhteen Väinölän pienistä salongeista, jossa on lisää Ihmisyyden tunnustajien tekemää taidetta: kalevalaisuutta, aseettomuutta ja veljeyttä henkiviä maalauksia ja tekstejä, ja jostain syystä kirahvipatsas. Taidetta tuntuu olevan aivan loputtomiin.
Kommuuni ei ole aina sijainnut Mänttä-Vilppulassa. Ensimmäinen yhteisö perustettiin Ahosenniemelle Pohjois-Savon Kaaviin. Kun tilat kävivät ahtaaksi kasvavalle yhteisölle (Äänekosken Kaupunkisanomat), valikoitui seuraavaksi pääkallopaikaksi odottamaton taho.
Ihmisyyden tunnustajat vuokrasi elokuvaohjaaja Mikko Niskasen omistaman Käpykolo-piilopirtin Konginkankaalla. Kymppitonnin kuukausivuokra kävi kuitenkin lopulta yhteisölle mahdottomaksi, ja yhteisö muutti lopulta Mänttä-Vilppulaan nykyisille sijoilleen vuonna 1985.
Jos 29 ihmistä asuu yhdessä ja tunnustaa samaa aatetta, ovat mielleyhtymät kaikenlaisiin kulttipuuhasteluihin väistämättömiä. Mitä naapurit yhteisöstä ajattelevat? Kohtaavatko Ihmisyyden tunnustajat ennakkoluuloja tai kummallisia huhuja?
– Olemme törmänneet ihmettelyyn, mikä on ihan luonnollista. Itsekin varmasti ihmettelisin. Tämä on vähän erikoinen systeemi, Kuulavuori sanoo.
Ainakin osa kyläpuheista on liittynyt siihen, etteivät kaikki kristityt ole katsoneet hyvällä Ihmisyyden tunnustajien tapaa nostaa muitakin hahmoja Kristuksen tasolle – kuten Pekka Ervastin tai Martta Horjanderin. Muista huhuista ei Kuulavuorella ole tarkkaa tietoa, sillä puheet eivät yksinkertaisesti ole kantautuneet asukkaiden korviin.
– Voisin kuvitella, että esimerkiksi oletetusta huumeidenkäytöstä tai moniavioisuudesta on voinut liikkua huhuja, Kuulavuori veikkaa.
Se on voinut liittyä ihmettelyyn siitä, miksi joukko nuoria asuu samassa talossa. Huhuista on kuitenkin jo vuosikymmeniä aikaa. Kuulavuori kertoo, että nykyisin kyläläisten suhtautuminen yhteisöön on hyvinkin myönteistä, ja koska jäsenet tekevät töitä lähiseuduilla, ovat kaikki tutustuneet toisiinsa puolin ja toisin.
Lähin naapurikin on vain sadan metrin päässä.
– Mutta ihmettelyä saa ollakin. Ja sitten voi tulla tutustumaan ja katsomaan, mistä on kysymys, Kuulavuori toteaa.
Onko kukaan joutunut lähtemään Väinölästä?
Väinölän alakerran syövereissä on yhteisön oma pyykkihuone kuivureineen, pieni kuntosali ja suuri, valoisa ompeluhuone. Siellä syntyvät jokavuotisen yhteisön järjestämän kesäteatterin puvut. Ensi vuonna he esittävät Omatunto-nimisen, itse käsikirjoittamansa ja tuottamansa näytelmän. Ne perustuvat aina tavalla tai toisella teosofiseen sanomaan. Itse teatterialue on Väinölän valtavilla tiluksilla, ja sekin on itse rakennettu.
Alakerrassa on hämärä lämmityshuone, jonka valot ovat rikki, ja sitä Kuulavuori sadattelee hillitysti. Alakerran sopeista löytyy myös vierashuone, joka on parhaillaan käytössä. Tuttu kirvesmies on tullut majailemaan Väinölään.
Kommuunissa liikkuu siis paljon muitakin kuin Ihmisyyden tunnustajia: on sukulaisia, kavereita, kyläläisiä. Joskus yleisöä tulee osana maakuntakierrosta katsomaan Väinölän taideteoksia – ne paljastuvat osaksi Aseeton Suomi -nimistä pitkäaikaisnäyttelyä (Äänekosken Kaupunkisanomat), jolla yhteisö esittää väkivallattomuuden ihannetta.
Väinölässä on ollut niitäkin, joille kommuunielo ei ole sopinut. Heidät on jouduttu tylysti sanottuna erottamaan yhteisöasumisesta, joskin käytännössä Kuulavuori kertoo tilanteiden sujuneen siististi.
– Pari kertaa on tullut tilanne, jossa on jouduttu sanomaan asukkaalle ystävällisesti: "Tämä ei taida olla tällä hetkellä paikkasi." Asukas ei ole ollut onnellinen eivätkä muutkaan ole olleet onnellisia, Kuulavuori kuvailee.
Miten juttua riittää vuosikymmenestä toiseen?
Seppo Kuulavuori on jo puolivälissä kohti Väinölän kierroksen seuraavaa paikkaa. Eräs asia kuitenkin askarruttaa niin paljon, että sitä pitää palata kysymään keittiössä kahvittelevilta Väinölän asukeilta.
Kahvipannujen äärellä istuvat muumimukit kädessään Ari Kastegren, Pirjo Saarilehto, Liisa Mankinen,Pirjo Rautiainen ja Heli Peltola. Kaikki keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä, vuosikausia ja vuosikymmeniä toisiaan katselleita ja toistensa juttuja kuunnelleita ihmisiä.
Miten ihmeessä heillä riittää asiaa toisilleen vielä 40 vuoden jälkeen?
On sekunnin hiljaista, ja sitten keittiössä olijat repeävät kovaan nauruun. Sitä kestää tovin.
– Tuo on erinomainen kysymys! sanoo Ari Kastegren keskeltä rehevää naurunremakkaa.
Hetkeen keskustelusta ei saa selvää, sillä keittiössä olijat alkavat pohtimaan asiaa yhteen ääneen, ehdotellen toisilleen ajatuksiaan.
– Voihan sitä välillä olla hiljaakin, huomauttaa Pirjo Saarilehto lopulta, yhä naureskellen hänkin.
Lopulta käy niin, että yksi aloittaa lausetta, johon toinen yhtyy, ja kahvittelijat ehdottavat toistensa kanssa limittäin samaa vastausta: aate on liima. Ihmisyyden tunnustajien teosofinen perimä – veljeys, aseettomuus, ihmisen henkinen ydin – on pitänyt Väinölän Ihmisyyden tunnustajat yhdessä ja antanut keskusteluntynkää vuosikymmenten ajan, ja siihen ryhmän viihtyminen selvästi perustuu.
– Vuosikymmenienkin jälkeen ihmisestä voi paljastua jotain aivan uutta, Pirjo Rautiainen huomauttaa.
On kyllä totta, että moni saattaa toistaa itseään vuosien jälkeen, porukka huomauttaa. Kun jokin aihe on ihmiselle tärkeä, hän ennen pitkää tulee kertoneeksi samat jutut pariin otteeseen.
– Kun keskustelukaveri kääntää katseensa lattiaan, ymmärtää lakata puhumasta, Kastegren toteaa iloisesti.
Kuoleeko Väinölä?
Iltapäivä on vasta korvillaan, mutta Väinölän tiluksilla oleva savusauna on jo lämpiämässä. Kuulavuori kertoo, että asukkaat saunovat käytännössä joka päivä.
Pihalla on myös kuuran peittämä kasvihuone ja valtaisa perunamaa. Koko tontti on kolmisen hehtaaria suuri, joten lääniä riittää viljeltäväksi. Perunaa tuli tänä vuonna ennätyssato, josta saatiin hieman myytyä yhteisön ulkopuolellekin. Lähellä olevasta järvestä riittää kalaa kommuunin tarpeisiin.
Väinölässä on omaa rauhaa, mutta on myös puutarhanhoitoa, henkistä sisältöä ja ystäviä. Touhua katsellessa yhteisöasuminen voi alkaa tuntua vannoutuneellekin yksinasujalle houkuttelevalta.
– Kyllä meitä lähestytään, Kuulavuori sanoo.
– Jotkut jopa soittavat, että "olen muuttamassa teille, milloin saisi tulla". Silloin sanomme ystävällisesti, ettei se nyt ihan sillä tavalla käy. Pitää ensin tulla katsomaan, mistä on kysymys, Kuulavuori kertoo.
Itse Ihmisyyden tunnustajat -liikkeeseen ja henkiseen työhön ovat tervetulleita kaikki, eivätkä kaikki jäsenet suinkaan asu kommuunissa. Kaiken kaikkiaan liikkeeseen kuuluu kuutisenkymmentä jäsentä. Lähellä Väinölää on kaksi muutakin pienempää kommuunia – Sampola, jossa on neljä asukasta ja Toukola, jossa asuu viisi – mutta kylällä asuu myös Ihmisyyden tunnustajia, jotka eivät kommuunia ole kaivanneet.
– Rakennukset ovat rajallisia. Niihin ei ole tarkoituskaan mahtua määrättömästi ihmisiä. Mutta jos joku on oikeasti kiinnostunut ja tahtoo tällaiseen liittyä, miksei, Kuulavuori pohtii.
Alkaa hiukan hämärtyä. Kuulavuori kaataa savusaunaa varten paljuihin vettä ulkona. Höyry nousee valtavina patsaina sammioista ilmaan.
Myöhemmin illalla on vielä jokapäiväinen temppeli-ilta. Se on nimitys sille hetkelle, kun yhteisö kokoontuu yhteen, lukee pätkiä teosofisista teksteistä ja keskustelee niistä. Tänä iltana mukaan liittyvät myös Sampolan ja Toukolan yhteisön jäsenet. Väkimäärä paisuu Väinölässä, ainakin hetkeksi.
Seppo Kuulavuori on nyt 61-vuotias. Hän on viettänyt yli kaksi kolmasosaa elämästään Ihmisyyden tunnustajien kommuunissa.
– Poismuutto ei ole ollut mielessäni koskaan, Kuulavuori sanoo.
Hän kertoo, että vaikeita hetkiä on ollut kaikilla. On ollut terveyshuolia, milloin mitäkin, mutta Kuulavuori katsoo sellaisten vastoinkäymisten kuuluvan yhteiseen elämänkouluun. Pois hän ei ole haikaillut, eikä haikaile.
– Joskus olen miettinyt, missähän sitä olisi, jos en olisi muuttanut tänne. Ehkä tekisin jotain töitä Varkaudessa. Mutta sitä on turha spekuloida.
Pihalla olevia patsaita peittää kuurakuorrutus. Taidetta on niin paljon, että siihen melkein kompastuu pihallakin. Minne kaikki nämä esineet menevät, kun Ihmisyyden tunnustajien yhteisöstä aika jättää? Miten selviää kommuuni, joka on kasvanut yhdessä nuoruudesta vanhuuteen, ja on parissa vuosikymmenessä ikäihmisten yhteisasumus?
– Ajattelen, että se on elämän ja kohtalon käsissä, Kuulavuori sanoo.
Yhteisö tiedostaa itsekin ikääntyvänsä. On mahdollista, että Väinölä jää sen nykyisten asukkaiden erikoisuudeksi, jos uusia Ihmisyyden tunnistajien työstä innostuneita ei löydy. Mutta Kuulavuori luottaa siihen, että teosofinen aatemaailma on laaja ja ikuinen, ja löytää aina uusia ilmenemismuotoja.
Vaikka Väinölän kohtaloksi jäisikin syntyä, vanheta ja kuolla, Kuulavuori on levollisin mielin.
– Tärkeintä on, että teen tänä päivänä sen, mihin pystyn. Ei keneltäkään enempää odotetakaan.
Lisäys 4.12.2018 klo 22:01: Lisätty maininta työyhtymästä, muutettu väliotsikon "Riiteleekö 29-henkinen perhe koskaan?" tilalle "Onko kukaan joutunut lähtemään Väinölästä?"
Korjaus 5.12.2018 klo 08:33: Korjattu Ari Kastegrenin muoto oikeaksi virheellisestä muodosta Aki Kastegren.