Seija Maggan mielestä kansakoulu oli ollut mukavaa aikaa. Kunnes eräänä yönä hänen sisältään purkautui ulos kaikki se tuska, jota hän oli vuosikymmeniä mukanaan kantanut, tietämättään. Hän oli silloin liki viisikymppinen.
– Minä itkin, itkin. Tunsin, että jok’ikinen soluni huusi rakkautta, hoivaa ja huolenpitoa. Halusin syliin. Silittäkää minua, ajattelin. Koin vahvasti, että olin pikkutyttö Törmäsen kylässä, kaukana kotoa.
Hän tunnisti itsessään häpeän ja hylätyksi tulemisen tunteita.
– Oivalsin, että minulla on surua sydämessä kouluajoilta. Olin jäänyt ypöyksin. Ei ollut isää, ei äitiä. Yksin oli pärjättävä.
Siitä alkoi inarilaisen opettajan Seija Maggan kipeä matka kohti menneisyyttä.
Hän oli yksi niistä lukuisista saamelaisista, jotka riuhtaistiin lapsena irti omasta kielestä ja kulttuurista. Lapset kävivät koulua ja asuivat asuntoloissa kaukana kotoa. Kokemukset jättivät traumoja, joiden käsittely on monien osalta edelleen kesken.
Monelle saamelaislapselle kansakoulu oli ensimmäinen kosketus suomalaiseen kulttuuriin. Heidät pakotettiin puhumaan suomea. He myös vieraantuivat kodistaan ja omasta kulttuuristaan vuosien kuluessa. Moni oppi häpeämään saamelaisuuttaan.
Seija Magga on purkanut traumojaan terapiassa. Hänen mielestään kaikkien apua tarvitsevien pitäisi saada Kelan tukemaa terapiaa. On väläytelty myös totuuskomission perustamista selvittämään saamelaisten kokemia vääryyksiä kouluasuntoloissa.
Nykyisin Seija Magga opettaa lapsia Inarin koulussa pohjoissaamen murteella. Hänen omat lapsensa ovat ensimmäinen sukupolvi, joka on voinut käyttää omaa kieltään päiväkodista lähtien.
Menneisyydestä puhuminen on Seijan mielestä parasta lääkettä haavoihin. Siksi hän kertoo nyt oman tarinansa ja rohkaisee muitakin puhumaan.
Turvallista elämää Kutturan kylässä
Ivalojoen latvoilla, lähellä Hammastunturin erämaa-aluetta sijaitsee pieni Kutturan saamelaiskylä. Sieltä Seija Magga on kotoisin.
Seijan perheeseen kuuluivat äiti, isä, sisko ja veli. Nuorempi sisko syntyi myöhemmin, kun Seija oli jo muuttanut Inarin Törmäseen kansakoulua käymään.
Kyläyhteisö oli pieni ja tiivis, alle kymmenen savua koko kylässä. Kaikki huolehtivat toisistaan.
Seija vietti paljon aikaa ahkun ja ukin kanssa. Läheisessä Lisman kylässä oli serkkuja. Siellä hän oli hoidossa, kun äiti ja isä olivat pitkiä aikoja porotöissä metsässä.
Hänen muistoissaan elämä ennen kouluikää oli onnellista ja huoletonta aikaa. Elettiin 1960-luvun alkua. Kutturaan asti oli hiljattain vedetty tiekin itse Urho Kekkosen mahtikäskystä.
Syksyllä 1966 Seijan elämä mullistui. Kieli vaihtui suomeksi ja koko entinen elämä oli poissa. Saamelaisuudesta vaiettiin, ikään kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan.
Seija aloitti kansakoulun Törmäsen kylässä, 80 kilometrin päässä Kutturasta. Hän muutti suomalaisessa sijaiskotiin asumaan. Omaan kotiinsa hän pääsi syys- ja joululomalle.
Seijasta tuntui kuin hän olisi taivaasta tupsahtanut keskelle vierasta maailmaa. Hän ei ymmärtänyt, missä oli.
Sijaisvanhemmat tuntuivat hirveän vanhoilta. Eivät he pahoja olleet, eikä Seija heitä pelännyt, mutta lämpö ja kodikkuus puuttuivat. Kunpa siellä olisi ollut sisko, veli tai vaikka serkku, mutta he olivat jo keskikoulussa muualla.
Hänen oli pärjättävä yksin. Pidettävä huolta itsestään ja selvittävä.
Kun Seija ensimmäisen kerran pääsi syyslomalle, hän ei enää puhunut saamea. Seuraavan kerran hän tapaili arastellen äidinkielensä sanoja, kun oli kolmenkymmenen.
Häpeän ja ikävän ristiriita
Häpeä alkoi jo kansakoulussa.
Äiti ja isä kävivät häntä joskus tapaamassa, mutta hän ei vierailuja muista. Paitsi sen kerran, kun äidin kanssa mentiin ostamaan uudet talvikengät.
Valikoima oli huono, ja hän joutui tyytymään lapikkaan näköisiin nahkakenkiin, joiden kärjet sojottivat ylös. Kuinka hän häpesikään niitä! Ne muistuttivat saamelaisten karvakenkiä, joissa on nokka. Ja saamelaisuushan oli jotakin, josta piti vaieta.
Keskikouluaikoina hän ei halunnut, että vanhemmat tulisivat käymään. He tulisivat kuitenkin Lapin-lakit päässään, ja joku voisi kylillä kuulla, kun he puhuivat saamea.
Apua, he olivat niin saamelaisia!
Siihen aikaan ei puhuttu tunteista
Sijaisäiti, Lilli-täti letitti tukan joka aamu kahdelle niin tiukalle letille, että silmät venyivät viiruiksi. Kotona Kutturassa hänen vaaleat pitkät hiuksensa olivat saaneet liehua tuulessa. Lilli-tädillä oli karkeat kädet.
Sunnuntaiaamuisin Seija heräsi aina turskan hajuun. Keitettyä turskaa syötiin joka pyhä, ja koulussa pakotettiin syömään keitettyä porkkanaa. Hän ei ollut tottunut niihin.
Seija ei syytä sijaisvanhempiaan mistään, mutta ei hän sijaiskodissaan saanut hoivaa tai mitään, mikä liittyy rakkauteen.
Hän tiesi, että pitää tehdä kuten käsketään. Syödä kiltisti, tehdä läksyt ja mennä nukkumaan ajallaan. Ei se ollut samanlaista kuin kotona. Kotona katsottiin ikkunasta, millainen sää oli, ja lähdettiin töihin sen mukaan. Ja syötiin, kun ehdittiin.
Päivisin meni hyvin. Seija kävi koulua, leikki ja hiihti innokkaasti. Ne olivat lapsen selviytymiskeinoja. Hän myös ystävystyi Arjan kanssa, joka oli sijaisvanhempien lapsenlapsi, mutta Arjakaan ei tiennyt totuutta koti-ikävästä ja yksinäisyydestä.
Iltaisin se iski.
Lilli-täti oli opettanut Isä meidän -rukouksen. Joka ilta Seija ristin tiukasti kätensä ja pyysi, että Jumala järjestäisi asiat toisin. Hän rukoili, että pääsisi mahdollisimman pian kotiin eikä äiti ja isä kuolisi ennen sitä.
Kukaan ei nähnyt hänen suruaan eikä kukaan näyttänyt välittävän, että kaikki oli muuttunut. Vuosi vuodelta suru lisääntyi.
Sukutapaamisessa hän vastasi tädille suomeksi. Voi tyttöriepua, kun ei osaa saamea, kuiskailtiin. Sekin suretti. Hän ei ollut enää oikea saamelainen. Hän oli pudonnut kahden kulttuurin väliin.
Seija ei koskaan kertonut vanhemmilleen, mitä tunsi. Käynnit kotona olivat liian arvokkaita murehtimiseen. Ehkä hän myös vaistosi, ettei tilanne ollut äidille ja isällekään helppo. Hän ei halunnut tuottaa lisää surua ja murhetta.
Siihen aikaan ei puhuttu tunteista.
Lapset vieraantuivat kodeistaan
Muistikuvia kotoa on vain vähän. Tuntui kuin hän olisi aina ollut poissa.
Kesäöinä kalastettiin Ivalojoella. Kotiin palattiin vasta viiden tai kuuden aikaan aamulla. Jäkälän nostossa hän kävi ukin, isän ja äidin kanssa.
Äiti kylvetti pikkusiskoa. Sen jälkeen hänellä ei ole mitään muistikuvia siskon kasvamisesta.
Vasta myöhemmin nuorena aikuisena hän ymmärsi, että hän oli vieraantunut vanhemmistaan, siskoistaan ja veljestään. Hän ei tuntenut heitä, koska oli ollut niin kauan poissa. Samoin kävi sisaruksille ja serkuille.
Hän ei saanut elää saamelaista arkea eikä oppinut saamelaisia tapoja ja kulttuuria.
Keskikouluajan Seija asui asuntolassa Ivalossa. Silloin hän sentään pääsi viikonloppuisin kotiin.
Rohkeimmat puhuivat saamea
Asuntolassa ei saanut puhua saamea, mutta Seija tiesi, että Utsjoen ja Karigasniemen lapset puhuivat sitä salaa keskenään. Seija ihaili heitä, koska he olivat rohkeita ja heillä oli vahva saamen kieli.
Kerran hän päätti naapurikylästä kotoisin olevan kämppäkaverinsa kanssa, että hekin alkavat puhua, kun kerran nuokin. Kun joku sitten pilkkasi hänen murrettaan, hän lopetti kuin seinään. Ei hän osaa, ei hän halua.
Olot asuntolassa olivat karut ja askeettiset, mutta siellä oli paljon saamelaislapsia, mikä oli Seijan mielestä erityisen mukavaa. Enää hän ei ollut yksin.
Asuntolassa oli usein hauskaakin. Seija kuului tyttöjengiin, joka kujeili ja teki kepposia. Piti kokeilla, mihin pystyy jäämättä kiinni. Kerran hän jäi kiinni hajupommin piilottamisesta käytävän roskakoriin. Rangaistukseksi hän joutui siivoamaan tyttöjen vessat viikon ajan.
Suuret asuntolat olivat hierarkkisia paikkoja. Suku, saamelaiset ryhmät, asuinpaikka ja murre jakoivat lapsia eri leireihin. Arvoasteikon pohjalla olivat kolttasaamelaiset.
Seija ei nähnyt kiusaamista. Hän ajatteli, että samassa veneessä ollaan. Ehkä hän sääli hiukan kolttia, jotka olivat vielä kauempana kotoaan kuin he muut.
Seija tiesi, että poikien puolella oli väkivaltaakin. Pojat myös tappelivat kylän suomalaisten poikien kanssa. Asuntola oli kova kasvuympäristö.
Asuntoloissa oli virallisten sääntöjen lisäksi hiljaisia sääntöjä. Vaikeuksista ei koskaan puhuttu sanallakaan. Tunteita ei saanut näyttää.
Seija ei ollut näyttänyt negatiivisia tunteitaan sen jälkeen, kun meni kansakouluun. Hän ei inttänyt koskaan vastaan eikä ikävöinyt ääneen. Hän hymyili, vaikka sydän joskus itki.
Teini-iässä rintaa painoi yhä raskaampi, tunnistamaton taakka. Hän ajatteli, että jos sen työntää oikein syvälle, se katoaa. Kohta olisi taas kevyt olo.
Pikkuhiljaa kohti kipeää kohtaa
Huono itsetunto. Hylätyksi tulemisen pelko seurustelusuhteissa. Kouluajat jättivät monia jälkiä nuoren naisen elämään. Hänestä tuli myöhemmin myös ylisuojeleva äiti.
Seija rakensi ympärilleen suojamuurin. Hän tiesi, että hänessä oli kohtia, joihin osuminen tekisi kipeää. Hän suojeli sisintään eikä uskaltanut puhua saamelaisuudestaan mitään.
Vielä aikuisenakin hän vältti joutumasta huomion keskipisteeksi, jotta saamelaisuus ei paljastuisi.
Omien tyttärien syntyminen muutti kaiken. Se pakotti hänet avaamaan suunsa saamen kielellä. Hän oli silloin kolmekymppinen. Kielettömyys oli ollut hänen arka kohtansa eikä hän halunnut kaksoistyttärilleen samaa kohtaloa. Hänen oli annettava heille mahdollisuus.
Seija alkoi puhua tytöille saamea ensin salaa kotona, vanhemmilleen hän puhui edelleen suomea. Pikkuhiljaa rohkeus kasvoi.
Hän osti itselleen saamenpuvun.
Seurasi kielitunteja, itsetunnon kohoamista, identiteetin vahvistumista, opettajan sijaisuus ja muun muassa saamenkielisen päiväkodin perustaminen Inariin. Kautokeinon saamelaisessa korkeakoulussa hän opiskeli 2000-luvulla lopulta opettajaksi.
Kun Seija opiskeli, tyttäret olivat usein isovanhempien hoidossa Kutturassa. Tytöt pääsivät mukaan poroaidoillekin.
Seija otti tavakseen halata vanhempiaan kiitokseksi. Äiti ei siihen koskaan tottunut, mutta isälle tuli usein kyyneleet silmiin. Hän piti halaamisesta ja tuli siitä onnellisemmaksi.
Kului vuosia ja vuosikymmeniä, mutta suru painoi edelleen Seijan rinnassa.
Miksi syvimmät traumat purkautuivat vasta viisikymppisenä?
– Ehkä uskalsin vihdoin avata sydämeni, koska olin rakastunut ja minulla oli turvallinen ja luottavainen olo, hän sanoo nyt.
"En odota anteeksipyyntöä"
– En odota, että valtio pyytäisi saamelaisilta anteeksi. Toivon vain, että väheksyntä loppuisi.
Seija Magga vakuuttaa, ettei hän syytä tai vihaa ketään. Hän ei kuitenkaan halua, että hänen kokemuksensa ja tunteensa yritetään mitätöidä.
– Edelleen saan kuulla, että eihän se noin mennyt, et voi tuntea noin. Sitä on raskasta kuulla.
Seija tietää hyvin, että saamelaisia pidetään herkkähipiäisinä. Leikkiäkään ei saisi laskea eikä pilaa tehdä. Menneisyydelle on kuitenkin vaikea nauraa.
– Se osuu edelleen kipeään kohtaan. Tuntuu, että lyötyä lyödään. Kun on joskus kokenut väheksyntää, niin taasko sama uudelleen!
– Kun kirkko pyysi saamelaisilta anteeksi, niin pala tuli kurkkuun. Tuntuihan se hyvältä, hän myöntää.
Seuraava sukupolvi
Seija Magga on neljästä sisaruksesta ainoa, joka jaksoi taistella kielensä takaisin. Kukaan muu ei puhu edelleenkään saamea. Lapsuudentraumojen käsittely on Seijallakin yhä kesken.
Seijan tytär Arla Magga on kuunnellut äitinsä tarinoita ristiriitaisin tuntein ja surullisena.
– Olen itse saanut kasvaa omaan kieleen ja kulttuuriin turvallisesti ja tunnustellen satunnaisista huonommuuden ja toiseuden kokemuksista huolimatta, hän kiittelee.
Hän on lapsena ollut saamenkielisessä päiväkodissa, käynyt alakoulua saamenkielisessä luokassa ja yläkoulussakin opiskellut joitakin aineita saamen kielellä. Nyt Arla opiskelee Oulun yliopistossa pohjoissaamea kuten kaksoissiskonsakin. Gradun tekeminen on edessä.
– Ehkä juuri äidin kokemukset sekä päätös kaikesta huolimatta siirtää kieli minulle ja siskolleni ovat luoneet alkusysäyksen ja edelleen vahvistaneet tarmoani ponnistella tietoisesti oman kielen ja kulttuurin edistämiseksi. Sanoisin olevani nöyrällä tavalla ylpeä saamelaisuudestani, Arla Magga kuvailee.
– Tiedän oman paikkani maailmassa, ja tiedän myös, että se ei ole aina se mukavin paikka, mutta mitään tärkeämpää ja rakkaampaa ei kuitenkaan ole.