Natsien kirjaroviot tunnetaan ja ne ovat nousseet symboliksi kaikelle sivistymättömyydelle ja barbarialle. Roviot olivat kuitenkin vain alkusoittoa natsien kirjojen hävittämiselle ja varastamiselle. Vuoden 1933 kirjaroviosta alkoi miljoonien kirjojen systemaattinen tuhoaminen ja haaliminen natsihallinnon omiin kokoelmiin. Kyse ei ollut suinkaan vihasta tietynlaista kirjallisuutta kohtaan, vaan pelosta. Natsit tiesivät, miten vaarallisia sanat ja tarinat ovat.
– Natsit halusivat uudistaa historiankirjoituksen ja kirjallisen kaanonin. He halusivat kirjoittaa maailmanhistorian uusiksi heidän oman maailmankuvansa mukaiseksi, kertoo toimittaja, kirjailija Anders Rydell, joka matkusti ympäri Eurooppaa ryöstäjien jalanjäljissä selvittääkseen kirjavarkauden mittakaavaa.
Helsingin kirjamessuilla vieraileva Anders Rydell kiinnostui aiheesta tehtyään ensiksi kirjan natsien taidevarkauksista. Arvokkaiden taulujen ja veistosten palauttaminen omistajilleen on tuttua uutisista ja jopa elokuvista. Taideryöstöjä on tutkittu ja selvitetty paljon, koska taiteella on rahallista arvoa. Kirjat ovat jääneet katveeseen, koska niillä on lähinnä henkistä arvoa.
– Kirjavarkauksien tutkiminen kosketti minua paljon enemmän kuin taideryöstöjen selvittely. Arvotaidetta omistavat vain etuoikeutetut, kun taas kirjat ovat paljon henkilökohtaisempia. Kaikilla oli varaa kirjoihin. Jokainen ryöstetty kirja sisältää inhimillisen kohtalon, kuvailee Rydell kirjoitusprojektiaan.
Kirjalla on valtaa
Natsi-Saksassa kirjavarkauksista vastasi peräti kaksi korkea-arvoista henkilöä. SS-johtaja Heinrich Himmler ja natsien pääideologi Alfred Rosenberg suorastaan kilpailivat kirjoista. Siksi Euroopassa onnistuttiin reilussa kymmenessä vuodessa tuhoamaan valtava kasa kirjoja. Himmler halusi rakentaa valtion vihollisten kirjakokoelman. Rosenberg puolestaan tähtäsi koko koulutusjärjestelmän uudistamiseen.
– Molemmat ymmärsivät, että ihmisen muisti on lyhyt. Siksi on tärkeä kontrolloida kirjoitettua sanaa ja historiankirjoitusta. He halusivat ryöstää ihmisiltä sanat ja kertomukset.
Natsihallinnon hirmuteot liittyvät ennen kaikkea sotaan ja holokaustiin. Mutta he kävivät sotaa myös ideologisella rintamalla. Tällä taistelukentällä kirjat olivat vaarallisia aseita ja ne piti tuhota tai riistää omistajiltaan. Vaarallisia kirjoja riitti, sillä kaikki mikä oli erilaista tai poikkesi natsi-ideologiasta, oli otettava haltuun tavalla tai toisella.
Vaarallisimpia olivat tietenkin juutalaisten kirjoittamat kirjat. Myös sosialistien, liberaalien, homoseksuaalien ja monien muiden kirjat olivat mustalla listalla. Edes Nobel-palkinto ei suojannut listalle joutumiselta. Vuonna 1930 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut Thomas Mann jätti kotimaansa monien muiden merkittävien kirjailijoiden tavoin.
– Natsit tajusivat, että kirjoissa on valtaa. Sanan hallussa pitäjällä on valta tulkita ja kirjoittaa muistoja ja historiaa.
Jokaiseen varastettuun kirjaan liittyy ihmiskohtalo
Euroopan ja etenkin Saksan kirjastoissa on valtavat määrät natsien varastamaa kirjallisuutta. Saksan tuhansista kirjastoista vain parikymmentä tutkii kokoelmiaan. Kirjojen alkuperän jäljittäminen vaatisi paljon aikaa ja resursseja. Berliinin kaupunginkirjasto on onnistunut palauttamaan oikeille omistajille noin 500 kirjaa. Se on kuitenkin vain pisara meressä, sillä kirjaston kokoelmissa on arviolta 250 000 varastettua kirjaa.
Myös Anders Rydell halusi kantaa kortensa kekoon ja hän palautti kirjan alkuperäisen omistajan lapsenlapselle. Hän matkasi Berliinistä Birminghamiin pieni vihreä mukanaan. Kirja ei ollut arvokas, mutta Rydell pelkäsi koko matkan ajan kadottavansa sen. Laki, valtio ja yhteiskunta -kirja ei ollut sisällöltään mitenkään radikaali. Merkittäväksi sen teki pieni exlibris, joka osoitti kirjan kuuluvan birminghamilaisen Christine Ellsen isoisälle.
– Se oli hyvin vahva tunteellinen kokemus. Liikutus oli molemmin puolista, kun ojensin kirjan Auschwitzissa kuolleen saksalaisen miehen lapsenlapselle. Kirja oli ainut asia, joka oli jäänyt jäljelle miehen maallisesta elämästä. Hänestä ei ollut edes hautakiveä. Kirjan avulla Christine Ellse sai yhteyden isoisäänsä Richard Kobrakiin ja menneisyyteen.
Vihreään kirjaan liittyvä tarina on monin tavoin kauhea. Kobrak ei ollut itse juutalainen, mutta hänen isovanhempansa olivat olleet, joten myös hänen kohtalokseen koitui Auschwitz. Hän oli kuitenkin onnistunut lähettämään lapsensa maanpakoon Isoon-Britanniaan. Jostain syystä hänen poikaansa luultiin natsihallinnon lähettämäksi viholliseksi, ja hänet karkotettiin samantien laivalla Australiaan. Virhe huomattiin vasta perillä kammottavan merimatkan jälkeen. Poika lähetettiin Intian kautta takaisin Isoon-Britanniaan.
Kobrak ei pukahtanutkaan näistä kokemuksistaan lapselleen Christine Ellselle. Koko suvun historia alkoi selvitä Ellselle vasta isän kuoleman jälkeen.
– Kirjat ovat usein ainut muisto ihmisestä, joka joskus omisti sen. Siksi kirjojen palauttaminen olisi tärkeää.
Anders Rydell esiintyy Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina.