Koko kesän Sanna ja Moona Pönni ovat tyhjentäneet perimänsä maatilan rakennuksia Marttilassa Varsinais-Suomessa. Lankakeriä, lastenvaunuja, letkuja, autonrenkaita. Isovanhempien sukupolvi ei ole heittänyt mitään menemään.
Pääkaupunkiseudulla asuvat sisarukset päättivät tarttua “rohkeasti ja huumorilla” tilaisuuteen pitää maatila kesäpaikkana, vaikka talo oli purkukunnossa.
– Taloudellisesti paikan huoliminen oli hullua! Sadan neliön omakotitalo vajoaa epätasaisesti savimaahan ja on aivan homeessa, Sanna Pönni kuvailee.
Päätös pitää maatila oli silti helppo. Tämä olisi lähivuosina ainoa tilaisuus saada kesämökki ilman lainaa.
Syrjäseudulta perittyyn lapsuudenkotiin liittyy usein rahassa mittaamatonta tunnearvoa. Se vaikeuttaa monen kohdalla päätöstä siitä, mitä tehdä pitkänkin matkan päässä sijaitsevalle talolle.
Järki sanoo yhtä, tunne toista.
Kun perintöjä siirretään jälkipolville, alueelliset varallisuuserot kasvavat. Perinnöt Pohjois- ja Itä-Suomessa ovat kaikkein pienimmät ja Etelä-Suomessa suurimmat.
Keskimääräiset perinnöt kaikissa Manner-Suomen kunnissa on listattu jutun loppuun. Luvut sisältävät kaiken perityn varallisuuden, ei pelkästään asuntoja ja ne perustuvat vuoden 2018 tietoihin.
Kysyimme syyskuun 2019 alussa yleisön kokemuksia asunnon perimisestä jutussa: Perintö riemastutti kuin lottovoitto – vai jäikö käsiisi rappeutuva talo maalla?
Vastauksia tuli yli 160 ympäri Suomen. Suurin osa kertoi perineensä omakotitalon toiselta paikkakunnalta. Moni ei tunnesyistä halunnut luopua talosta, vaan käyttää sitä vähintään kesämökkinä.
Toisaalta varsinkin kaupunkiasuntoja on myyty eteenpäin. Myynnistä on saatu varoja sijoitettavaksi tai omien velkojen maksuun.
Jutun sitaatit on poimittu asuntoja perineiden kyselyvastauksista.
Lisäksi kävimme tapaamassa kahta kyselyyn vastannutta, Sanna Pönniä ja Ismo Kilpeläistä. Kilpeläistä ei onnistanut siinä mielessä, että hänen perimänsä talo sijaitsee syrjemmässä kuin Pönnin saama maatila.
Viikon vierailusta tonni vuodessa
Matka kotoa Porvoosta Rautavaaralle on alkanut eläkeläisenä tuntua pidemmältä. Ismo Kilpeläinen ajaa kuuden tunnin automatkan synnyinseudulle enää kerran tai kaksi vuodessa.
Hiljaisessa kylässä seisoo hänen isänsä 1950-luvulla rakentama omakotitalo, joka on käynyt rasitteeksi.
Kilpeläisen synnyinkunnassa Pohjois-Savossa on enää alle 1 700 asukasta. Keskimääräinen verotettava perintö oli Rautavaaralla viime vuonna Verohallinnon tietojen mukaan 16 000 euroa.
Pönnin sisarusten maatila sijaitsee vain hieman Rautavaaraa suuremmassa, noin 2 000 asukkaan kunnassa aivan Turun lähellä. Marttilassa keskimääräinen perintö oli 53 400 euroa viime vuonna.
A-studion kyselyssä monet kertoivat perineensä syrjäseudulta omakotitalon, josta koituu enimmäkseen harmia ja kuluja.
Vaikka talossa olisi vain minimilämpö, vuoden lämmitysöljyihin kuluu helposti toista tuhatta. On oltava myös vakuutukset ja maksettava vesimaksut.
Ismo Kilpeläinen pitää ryöväyksenä sitä, kuinka paljon hän joutuu pulittamaan tyhjillään olevan talon sähköistä. Taloa käytetään vain viikon verran vuodessa, eikä sitä lämmitetä talvisin.
Varsinainen sähkönkulutus maksoi viime vuonna 15 euroa, mutta pakolliset perusmaksut ja sähkönsiirrot mukaanluettuna lasku kipusi yli 400 euron. Lisäksi on hoidettava kiinteistöverot ja jätemaksut.
– Se on vajaa tonni yhden viikon käynnistä. Sillä jo aika hienon mökin vuokraisi. Eikä siihen ole laskettu ajomatkaa.
Erityisen paljon kyselyyn vastaajia kiukuttaa se, että perintöverot tulevat saman tien maksettaviksi. Joltakin ne veivät kaikki säästöt, toinen joutui myymään asunnon.
“Rakas mummola Helsingin Kruununhaassa, johon liittyivät lapsuuden ja nuoruuden muistot. Oli pakko myydä, koska ei ollut varaa maksaa perintöveroja.
Surullisina menetimme niin isovanhemmat kuin mummolan, jonka olisimme muutoin pitäneet.”
“Rivitalokaksiosta Hyvinkäällä lankesi 6 000 euron perintövero. Rahat piti lainata sukulaiselta, koska vero lankesi ennen kuin asunto saatiin kaupaksi.”
Moni tinkii perimänsä talon tai mökin kunnossapidosta, koska sen arvo on valmiiksi vähäinen. Maaseudulla useat pohtivat, mikä olisi mutkattomin tapa hankkiutua talosta tai mökistä eroon.
“Omakotitalolla Lahdessa ei ollut mitään arvoa. Minä ja muut pesän osakkaat luovuimme perinnöstä viime kuussa, ja se meni Valtiokonttorille.”
“Omakotitalo Kiteellä on arvoton. Se on vuokralla, koska myytyä ei saa. Aion purkaa sen tai poltattaa palokunnalla harjoituskohteena.”
“Ajatuskin omakotitalosta Pellossa saa vihaiseksi. Lahotkoon niille sijoille. Mieli tekisi purkaa kivijalkaan, mutta talo ja muut rakennukset ovat niin täynnä tavaraa, että sekin tulisi kalliiksi.”
Sanna ja Moona Pönni ovat koulutukseltaan valtiotieteen maistereita ja asuneet ikänsä kerrostaloissa. Kokemusta maatilan kunnostamisesta ei siten entuudestaan ollut.
Isovanhempien luona Marttilassa he kävivät lapsuudessa usein viikonloppuisin ja lomilla, ja rakkaat maisemat ympärillä ovat ennallaan. Kummallakin heistä oli kaipuu luonnon lähelle ja maaseudulle, jossa voisi kasvattaa omaa ruokaa. Ehkä myös hankkia sellaisen ponin, kuin heillä lapsena oli.
Maatilan vähäinen arvo oli Sanna Pönnin mukaan oikeastaan onnenpotku. Isoja perintöveroja ei kerry, eikä remontointiin kulu isoja summia. Navettaa lukuunottamatta rakennukset on järkevämpää purkaa ja rakentaa uutta tilalle vähitellen.
Moni kyselyymme vastanneista kipuilee perimänsä omaisuuden kanssa, koska kyse on jopa oman isän rakentamasta synnyinkodista.
“Oli halu muuttaa lapsuudenkotiin Tohmajärvelle, ja käytiin kokeilemassa vuosi. Avovaimolle ei löytynyt töitä ja pienen lapsen kanssa oli johonkin asetuttava. Totesin, että perheen asema menee edelle minun mielihalustani. Palattiin pääkaupunkiseudulle ja ryhdyttiin ajattelemaan, että se talo on vapaa-ajan paikka.”
Useat perijät kertovat tuntevansa rapistuvasta talosta syyllisyyttä. Monia painaa se, mitä omat sukulaiset tai edesmenneet vanhemmat talon kohtalosta ajattelisivat.
“Yritän pitää vuorostani huolta kotitilastani Saarijärvellä. Olisi surkea antaa sen vain rapistua. Tunnen, että olen sen velkaa äidilleni, jolla oli suuri huoli, miten maatilalle käy hänen kuoltuaan.”
“Isoisän rakentaman, lähes satavuotiaan talon tunnearvo Hämeenkyrössä on mittaamaton. Mutta asumiskustannuksiltaan se on pienituloiselle mahdoton, eikä remontteihin ole varaa. Tuskin kukaan ostaisi kunnollisella hinnalla, ja sukulaiset sitä paitsi pitävät sukutalon myyntiä syntinä. Luultavasti asunto ajan myötä lahoaa paikalleen.”
“Sain ryöpyn niskaani perinnönjaosta”
Pahimmillaan perityistä asunnoista on aiheutunut paitsi tuhansien eurojen kuluja, myös sukuja repiviä riitoja.
Eräs kyselyyn vastannut mies kertoo järkyttyneensä, kuinka yhtäkkiä perintöasiat katkaisivat välit sisaruksiin viitisen vuotta sitten.
“Olin sinisilmäinen ja tein aloitteen perinnön jakamisesta. Sain sellaisen ryöpyn niskaani, etten ole tointunut siitä ollenkaan. Kaikennäköisiä asioita leimahteli yllättäen, patoumat purkautuivat, järkevyys ja tunteet menivät sekaisin.”
Miehen mukaan lapsuudenkoti Mänttä-Vilppulassa on ollut tyhjillään jo yhdeksän vuotta, isän kuolemasta lähtien. Hän hoitaa yksin talon asioita, eivätkä sisarukset vastaa edes talon asioita koskeviin sähköposteihin.
“Meillä oli läheiset välit – enää en saa kutsua mihinkään siskon lasten tapahtumiin. Omat ja muiden lapset kärsivät ihan varmasti, ja minulle tämä on ollut jatkuvasti iso möykky.”
Etelä-Karjalasta mummolan perinyt nainen kuvaa sitä, miten muu suku on kadehtinut perijää. Todellisuudessa talon periminen ei ollut mikään lottovoitto, vaikka mummola oli aiemmin rakas siellä asuneiden ihmisten takia.
“Luonnollisesti perintö on aiheuttanut hieman kränää suvun kesken, sillä sain perinnön sedältä testamenttina. Hiljalleen väki on alkanut ymmärtää, ettei kyseessä ole todellakaan onnenpotku, vaan rasite. Toisen ihmisen hyväntahtoisesta eleestä on tullut riesa.”
Asunnon arvo pudonnut puoleen
Onnekas perii asunnon kasvukeskuksessa, sillä se säilyttää paremmin arvonsa kuin tyhjenevällä maaseudulla.
Kaupungistumisen kiihtyessä haja-asutusalueille ja muuttotappiokuntiin jää kiinteistöjä, joiden arvo voi suorastaan romahtaa.
Ismo Kilpeläinen kertoo, että verottaja arvioi äskettäin kiinteistöverotuksessa hänen Rautavaaran talonsa arvoksi 9 000 euroa.
– Mä haluaisin nähdä sen hepun joka sanoo, että haluaisin ostaa tämän 9 000 eurolla. Jos talosta ja puolen hehtaarin tontista joku 5 000–6 000 euroa maksaa, se olisi jo paljon.
Asunnon arvon puolittumisesta tai katoamisesta kertoivat useat muutkin kyselyyn vastanneet.
“Kiinteistönvälittäjä arvioi kerran Saarijärven talon arvoksi 70 000 euroa. Se oli vuonna 2013, kun äiti kuoli. Nykyään myydään hienoja omakotitaloja niin halvalla. Paikallislehdestä olen katsonut, että 30–40 000 eurolla saa siellä ihan hyvän talon.”
Omakotitalon Mänttä-Vilppulassa perineen miehen mukaan talon arvoksi määriteltiin perunkirjoituksessa 80 000 euroa yhdeksän vuotta sitten. Nyt hän arvioi myyntiarvoksi enimmillään puolet siitä.
Ismo Kilpeläisen lapsuudessa kyläkoulu oli täynnä oppilaita, mutta nyt suurin osa taloista on tyhjillään.
– 1970-luvulla kun minä lähdin, ei ollut pahemmin työttömyyttä. Yhteiskunta pyöri. Nyt syrjäseudut jäävät ihan rappeutumaan. Sairaita ja eläkeläisiä, se on Itä-Suomen kohtalo.
Talvella kylä on hänen mukaansa outo paikka, kun taloja on nelisenkymmentä, mutta vain alle kymmenestä nousee savu.
– Siellä on enemmän tai vähemmän ränsistyneitä paikkoja, mitä ne on sitten 20, 30 ja 50 vuoden päästä?
“Lottovoittomaista haaveilua”
Vielä 1990-luvulla kotitalouksien asuntovarallisuuden arvo kehittyi melko tasaisesti eri osissa maata. 2000-luvulla erot alkoivat kasvaa.
Pääkaupunkiseudulla kotitalouden keskimääräinen asuntovarallisuus oli vuonna 2016 lähes 230 000 euroa, Pohjois- ja Itä-Suomessa noin 130 000 euroa. Tiedot ovat peräisin Tilastokeskuksen kesällä 2018 julkaisemasta varallisuustutkimuksesta.
Kyselyvastauksistakin näkyy, että asunnon periminen pääkaupunkiseudulla on yksinkertaisempi asia kuin muuttotappioalueella. Asunnosta saa todennäköisesti kohtuullisen hinnan tai sille on helpompaa löytää käyttöä.
“Perin neljä kerrostalohuoneistoa Helsingistä. Asia on vielä todella tuore, mutta tähän saakka lottovoittomaista haaveilua. Yksi asunnoista on vanha lapsuudenkotini, joka ehti kuitenkin olla vuokralla vierailla ihmisillä 25 vuotta.
Aion käyttää sen tuottoa oman elämäni parantamiseen, kun olen itse aika pienipalkkainen.”
“Kerrostalohuoneisto Helsingissä oli isoäidin viimeinen koti. Aion pitää perimäni asunnon ja laittaa sen vuokralle odottamaan sitä aikaa, kun jälkikasvu tarvitsee omaa opiskelija-asuntoa.”
Kyselyyn vastanneet kertovat tienanneensa asunnon myynnillä kymmeniätuhansia euroja tai enimmillään satojatuhansia.
“Perikunta myi kerrostaloasunnon Helsingissä, oma osuus oli noin 70 000 euroa. Oma elämäntaso parani ja osa jäi vanhuuden varalle.”
“Omakotitalo Pohjois-Pohjanmaalla myytiin ja käytin oman osuuteni kauppahinnasta asuntolainani maksuun, osan laitoin säästöön ja erilaisiin sijoituksiin.”
Varakkuus keskittyy pääkaupunkiseudulle myös sen vuoksi, että kotitalouksilla on siellä enemmän rahoitusvarallisuutta muuhun Suomeen verrattuna. Rahoitusvarallisuudella tarkoitetaan esimerkiksi talletuksia, rahasto-osuuksia ja osakkeita.
Kotitalouksilla oli vuonna 2016 pääkaupunkiseudulla rahoitusvarallisuutta keskimäärin noin 110 000 euroa. Muualla Uudellamaalla summa oli 56 900 euroa ja Etelä-Suomessa 55 400 euroa.
Pohjois- ja Itä-Suomeen verrattuna pääkaupunkiseudun kotitaloudet omistivat keskimäärin melkein kolme kertaa enemmän rahoitusvarallisuutta.
Samalla pääkaupunkiseudun sisällä asukkaiden varallisuudessa oli suuremmat erot kuin missään muualla Suomessa.
Pääkaupunkiseudun ulkopuolella yli 70 prosenttia asukkaiden varallisuudesta saattaa olla kiinni omaisuudessa, jonka arvon voi olettaa laskevan, arvioi vakuutusyhtiö LähiTapiola.
Vastaavasti pääkaupunkiseudulla yli 80 prosenttia varallisuudesta on sellaista, jonka arvo todennäköisesti säilyy tai kasvaa, sanoo laskelman tehnyt LähiTapiolan yksityistalouden ekonomisti Hannu Nummiaro.
Lapsille jää jotain pysyvää
Moni kyselyyn vastannut arvostaa perittyä taloa tärkeänä virkistyspaikkana, jolle on käyttöä vähintään kesämökkinä. Työmäärästä huolimatta talo maaseudulla tuo kaivattua vastapainoa kaupunkiarkeen.
Kouvolassa talon perinyt nainen kertoo, että perintö avasi hänelle aivan uuden maailman: on pitänyt oppia alusta kaikki talon hoitoon ja tekniikkaan liittyvät asiat:
“Talon ylläpitäminen on perheen muistojen ja perinnön ylläpitämistä. Se on yhtä aikaa lahja ja taakka, inspiraation lähde ja huolten aiheuttaja, vapauden valtakunta ja sitova. Talon perimisen jälkeen en ole viettänyt juurikaan lomaa muualla tai tehnyt ulkomaanmatkoja.”
Pönnien maatilalla Marttilassa oli tänä kesänä myös raivattava pihaa ja kaadettava puita.
Tilalla Pönnit ovat jo ehtineet oppia kaikenlaista, kuten sen, ettei savimaahan kannata perustaa kasvimaata. Naapurit ja tuttavat ovat auttaneet ja neuvoneet heitä innokkaasti.
– On mahtavaa, että meillä on tämä yhteinen projekti siskoni kanssa ja pystymme jättämään lapsillemme jotain pysyvää, joka on ollut jo heidän isoisovanhemmillaan, Pönni hehkuttaa.