Aimo on nukkunut jokaisen tamperelaisen jäähallin pihassa. Hän on torkkunut myös Tampereen työväenteatterin liepeillä.
Aimolla on kotikin, mutta aina sinne ei ehdi. Silloin pitää vetää tirsat autossa. Aimo on lätkä-isä.
Usein naisilta kysytään, miten he pystyvät yhdistämään uran ja perheen. Samaa voi ihmetellä Aimo Räsäsen kohdalla.
Räsänen on Ylen Uusi päivä -sarjan Otso Karhu. Sen lisäksi hän harjoittelee ja näyttelee Tampereen työväenteatterissa aamuin illoin.
Jollain ilveellä hän on onnistunut myös kuljettamaan poikiaan, Suomen jääkiekkoilun suuria lupauksia Aapeli ja Iivari Räsästä, jäähallille ja takaisin kuusikin kertaa päivässä.
Muiden lätkävanhempien tapaan Räsänen on huoltanut jälkikasvunsa varusteita, pyykännyt, paikannut haavoja, henkisiä ja fyysisiä. Räsänen on rahdannut kaupasta ruokaa ja kokannut: pelkkiä banaaneita kuluu kahdeksan kiloa viikossa.
Eikä siinä vielä kaikki. Räsänen on valmentanut, aukonut jäähyaition ovea, toiminut kuuluttajana ja hierojana.
Liekö ihme, jos välillä täytyy ottaa nokoset autossa.
– Se kuulostaa koomiselta. Traagista se ei missään nimessä ole. Se on ollut vain järkevää, Räsänen sanoo nukkumajärjestelystä.
"Kaakaakko" vei Aapeli Räsäsen pitkälle
Jääkiekko on koko perheen harrastus ja myös Räsäsen vaimo osallistuu aktiivisesti yhteisiin talkoisiin. Räsäsillä onkin onnistuttu ilmeisen hyvin. Pojista vanhempi, Aapeli, voitti keväällä alle 18-vuotiaiden MM-kultaa ja pelaa nyt Yhdysvalloissa junioriliigaa Sioux Cityssä. Edmonton Oilers on tehnyt Aapelista NHL-varauksen.
Aapelin matka jääkiekkoilijaksi alkoi jo varhain.
– Ennen kuin Aapeli oppi kunnolla edes kävelemään, hän alkoi hosua milloin milläkin käden jatkeella palloa. Kun hän nousi jaloilleen, vaimo keksi antaa pojalle spagettikauhan käteen. Ja sillä se poika pelasi. Kiekkoa mukaili teippirulla.
Pelivarusteet – eli ”kaakaakko” ja ”pappo” – seurasivat kaikkialle. Perheellä on Kanarian matkalta videokuvaa, jonka taustalta kuuluu mätkintää. Aapeli se siellä harjoittelee kauha-mailallaan ja teippi-kiekollaan.
– Pelaaminen ei ollut Aapelille buñuelmainen intohimon hämärä kohde, vaan intohimon kirkas kohde, Räsänen kuvailee.
Aapeli alkoi luistella kaksivuotiaana ja höntsyili ensin isän kanssa. Jäälle piti päästä kolme kertaa päivässä. Tapparan joukkueeseen poika liittyi 7-vuotiaana.
Ensi vuonna Aapeli valitsee, mihin amerikkalaiseen yliopistojoukkueeseen hän siirtyy. Tähtäin on ammattilaisurassa ja NHL:ssä. Jos kaikki menee hyvin, sen aika koittaa parin-kolmen vuoden päästä.
Myös Iivari Räsänen pelaa leijonissa
Perheen toisen lupauksen, Iivarin, tarina on täysin erilainen.
– Iivarilla oli pienenä ukkoja, autoja ja mielikuvitusleikkejä. Hän oli vilkas poika, joka ei osoittanut erityistä kiinnostusta jääkiekkoon. Kun Aapeli pelasi, Iivari viipotteli taustalla, matki pikaluistelijaa. Ajattelin, ettei hän tartu tähän hommaan sen isommin, Räsänen sanoo.
Vaan toisin kävi. Kun Iivari oli kakkosluokalla, hän halusi yllättäen kokeilla jääkiekkoa. Räsänen etsi pojalle joukkueen. Ongelma oli siinä, että ikätoverit olivat poikaa kolme vuotta edellä.
– Ero oli aika iso. Iivari on tunneihmisiä – kamat ovat lentäneet – ja ajattelin, että kun hän tajuaa, miten paljon huonompi hän on, harrastus ei kestä kuin yhden harjoituksen.
Iivari sai kuitenkin nopeasti juonen päästä kiinni. Valmentajat kannustivat, vaativat ja poika kehittyi. Syntyi itseään ruokkiva positiivinen kierre.
Iivari otti kahdessa vuodessa muut kiinni. Kolmantena hänet nostettiin jo vuotta vanhempien joukkueeseen.
Kehitys oli hämmästyttävän nopeaa ja se jatkuu edelleen. Nyt 15-vuotias Iivari pelaa Tapparan B-junioreissa ja edustaa Suomea alle 17-vuotiaiden maajoukkueessa.
Teatteri ja jääkiekko – kuin kaksi marjaa
Myös isä-Räsänen rakastaa jääkiekkoa. Palo lajiin on syvä.
– Pikku pakkasella iltajäille, kun tähdet ja kentän valot loistavat. Se tuoksu! Haltioidun edelleen jään ja lumen tuoksusta, Räsänen innostuu.
Eivätkä teatteri ja jääkiekko niin kaukana toisistaan ole. Molemmat ovat joukkuelajeja, jossa jokaisella on tärkeä rooli. Kumpaakin harjoitellaan ja kun esityksen tai pelin aika koittaa, on osattava olla läsnä.
Vaikka kuinka olisi treenannut, ei auta, jos ei oikealla hetkellä pysty ottamaan tilannetta – kiekkoa tai repliikkiä – haltuun.
Molemmissa lajeissa ollaan myös katseen kohteena. Ja se on kriittinen. Se arvioi.
– Oleellista on, miten kestää paineen alla: vapautuuko vai lamautuuko? Rinnalla kulkee pelko, häpeä tai nautinto. Jos menee pelon puolelle, se lamauttaa tekemisen, Räsänen analysoi.
Savihauta oli Aimo Räsäsen kiekkokaukalo
Aimo Räsäsellä, Pohjois-Savossa, Vehmersalmella kasvaneella pientilallisen pojalla oli lapsena rajalliset mahdollisuudet harrastaa jääkiekkoa. Halleja ei ollut, ei edes kenttiä. Marraskuussa ensimmäisenä jäätyivät suonkuivatuksessa syntyneet savihaudat.
– Seuraavaksi jäätyi pieni lampi, jolloin siirryttiin sinne. Kun isommat järvet jäätyivät, aurattiin niille kenttä.
Kausi kesti kahdesta viikosta muutamaan kuukauteen. Harjoittele siinä sitten.
Ehkä juuri siksi Räsänen on jo pitkään ollut tuttu näky tamperelaisella Koulukadun kentällä. Niin tuttu, että hän on saanut liikanimen Koulukadun munkki. Mies kun treenaa rannelaukaustaan yhtä suurella hartaudella kuin japanilaiset haravoivat zen-puutarhaansa.
– Ei sitä tiedä, mihin tässä vielä...Räsänen nauraa.
Kenties isäkin tähtää NHL:ään.
Kannusta, kustanna, kuljeta
Räsäsen perheen esimerkki osoittaa, että lapset voivat päätyä hyvin erilaisia polkuja pitkin huippu-urheilijoiksi. Oleellista ovat paitsi lahjakkuus, fyysiset ominaisuudet ja harjoittelemisen lahja myös sen arvostaminen, mitä lapsi tekee.
– Lapsi haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi omine tarpeineen, Räsänen muistuttaa.
Palaute on oleellista. Sitä pitää antaa sekä kielteisistä että myönteisistä asioista. Jos lapsi hajottaa kiukuspäissään mailansa, pitää kertoa, että on muita keinoja purkaa turhautumista. Kun lapsi onnistuu, se pitää huomata ja osata pukea sanoiksi, mistä edistys johtui.
Sekin pitää muistaa, ettei kaikista tule voittajia.
– Lapset saavat unelmoida mistä vain. Se on heidän oikeutensa. Unelmat ovat kasvun välineitä. Se, mitä elämässä lopulta tapahtuu, on paljolti sattumaa, Räsänen sanoo.
Oma isä ei paljon puhellut mutta huolehti
Räsäsen oma tie näyttelijäksi kulki mielenterveyshoitajan ammatin kautta. Vasta riittävästi rohkeutta kerättyään hän päätti pyrkiä teatterialalle.
– Ajettiin isän kanssa Tähti-hevosella paskaa pellolle. Sanoin isälle, että olen ajatellut hakea Teatterikouluun. Isä otti rukkasen kädestään, niisti, laittoi rukkasen takaisin ja sanoi: aha. Keskustelu oli siinä.
Vuonna 1922 syntynyt Yrjö-isä oli kokenut kovia – menetyksiä ja sodan – josta kukaan ei palannut ehjänä takaisin. Puhuminen oli ekonomista.
Räsäsen isä piti kuitenkin perusasioista huolta viimeiseen asti, eikä koskaan vähätellyt lasten tekemisiä, vaikka jälkipolven maailma oli vallankumouksellisen etäällä omasta.
Täydellinen lätty siniviivan alle
Räsäsellä on omiin lapsiinsa hyvin läheiset välit. Poikien lisäksi perheeseen kuuluu 10-vuotias kuopus, Onerva, jonka baletti- ja soittoharrastusta isä seuraa tiiviisti.
– On tullut oltua niin paljon heidän kanssaan. On paljon yhteisiä kokemuksia ja hetkiä, joita ei muuten saa kuin olemalla. Meillä on kivaa keskenämme. Me viihdymme toistemme seurassa.
Yhteinen harrastus on tuonut mukanaan paljon tunteita: onnistumisen, pettymyksen, ilon ja epäonnistumisen.
Räsänen on helposti herkistyvää sorttia. Kotona on todistettu muun muassa sitä, miten isä liikuttuu kyyneliin, kun Petteri Nummelin syöttää Jussi Jokisen läpi, antaa täydellisen lätyn siniviivan alle. Siitä tulee maali.
– Purskahdin siinä sitten itkemään, Räsänen sanoo muka nolona.
Jääkiekossa on Räsäsen mielestä samaa kauneutta kuin Van Goghin Auringonkukissa tai baletissa.
– Kysymys on estetiikasta ja rytmistä. Sellainen on ihmisyyden juhlaa, Räsänen sanoo.
