PEKING Lokakuun puolivälissä Kiinan muurilla sorruin ensimmäistä kertaa turistiostoksiin. Mukaan tarttui säälistä pipo, jossa luki GPEAT WALL. Ajattelin adoptoida sen muodollista korvausta vastaan, koska kukaan muu Great Wallin oikeinkirjoitukseen perehtyneistä ulkomaalaisista tuskin huolisi sitä.
GPEAT-piponi päätyi nopeasti hyvään käyttöön toimistossani, jossa lämpötila laski uhkaavasti ulkolämpötilan mukana. Kun lokakuun lopulla ulkona oli päivällä kymmenen astetta ja yöllä mittari hipoi nollaa, pipo ja päällystakki kuuluivat jo toimistotyöpäivän normivarustukseen.
Nyt ei siis olla missään Kiinan perähikiällä, vaan Pekingin liikekeskustassa, Kiinan ulkoministeriön omistamassa vartioidussa rakennuskompleksissa eli niin sanotussa compoundissa, jossa kaiken pitäisi sujua niin viimeisen päälle kuin se Kiinassa voi sujua.
Selitys on se, että Kiinassa lämmityksen tarvetta ei katsota lämpömittarista vaan kalenterista. Joku viisaampi on joskus laskenut, että lämmitykselle olisi tarvetta vain silloin kun vuorokauden keskilämpötila ulkona tippuu alle viiteen asteeseen.
Ottaen huomioon kiinalaisten asuntojen keskimääräisen eristystason, määräys edellyttää kansalaisilta enemmän kuin kohtalaista kylmänkestävyyttä.
Joku yhtä viisas kommunistipuolueen komitea on vallankumouksen alkuvuosina laskenut, että Pekingissä ja muualla Pohjois-Kiinassa viiden asteen alle sukelletaan keskimäärin marraskuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin. Niinpä olisi täysin turhaa pitää kaukolämmitystä päällä tuon ajankohdan ulkopuolella.
Kiinassa taitaa olla niin, että nuoremmat sukupolvet ovat joko vähemmän karaistuneita tai vähemmän halukkaita kääriytymään toppatakkiin ja villasukkiin sisällä, sillä syyskylmät herättävät nykyisin keskustelua lämmityskauden pidentämisestä.
Lämmitys pannaankin päälle, jos alle viisiasteisia päiviä tulee vähintään viisi yhteen pötköön.
Tiukasta aikarajasta joustetaan muutenkin. Pekingissä varsinkin monet parempina pidetyt kerrostaloyhtiöt väänsivät lämmityshanat auki jo loka-marraskuun vaihteessa. Eikä lämmössä säästellä.
Omassa asunnossani se johti siihen, että kun kivitalon rakenteet vihdoin lämpenivät, talon keskellä sijaitsevassa huoneistossa alkoi olla tukalaa. Nyt kaikki patterit on pidettävä kiinni koko talven ja sisällä on silti vähintään 25 astetta – ellei pane päälle jäähdyttävää ilmastointia.
Viilentäminen ikkunoita avaamalla ei ole vaihtoehto, sillä Pekingin ilma on yleensä niin saasteista, että kukaan ei halua sisäilmaansa pienhiukkasten harmaata vyöryä.
Pekingin talvessa voi tietysti olla kiitollinen siitä, että kaupungissa ylipäätään on lämmitysjärjestelmä. Kiinan poikki on nimittäin vedetty teoreettinen niin sanottu Qin-huai-linja, joka jakaa maan pohjois- ja eteläosaan. Linja kulkee suunnilleen Keltaisenjoen ja Jangtse-joen puolivälissä.
Sen eteläpuolella ei harrasteta ollenkaan kaukolämmitystä, oli pakkasta kuinka paljon tahansa. Siinähän sitten värjötellään. Maaseudulla pannaan hiiltä pesään ja kaupungeissa isketään seinään kalliita sähköpattereita.
Kiinan suurin kaupunki Shanghai on juuri tuon linjan alapuolella. Jos siellä ei järjestä itselleen ylimääräistä lämmitystä, talvet ovat sekä kosteita että hyytävän kylmiä. Kalleimmista taloista löytyy oma keskuslämmitysjärjestelmä.
Kaukolämmön laajentaminen linjan eteläpuolen kaupunkeihin olisi kuitenkin sellainen energiasyöppö, että edes nopeasti vaurastunut Kiina ei vakavissaan harkitse koko maan lämmittämistä. Silloin lentäisivät romukoppaan myös maan tavoitteet hiilenkäytön vähentämiseksi.
Nyt Pekingissä on jo nähty ensilumi, joten ulkoilutan GPEAT-pipoani säännöllisesti. Maaliskuussa, kun lämmityshanat pannaan taas kiinni, pipokausi saattaa jatkua vielä sisätiloissa.