Alussa oli mies ja miehellä haave: päästäpä Lapin tuntureille näkemään, kuinka vuodenajat lyövät kättä keskenään, kuinka kesä vaihtuu hämärtyvään syksyyn, syksy ruskan kautta alkutalveen ja alkutalvi lopulta kunnon kaamokseen.
Mikkeliläisen tapahtumatuottaja-eräopas Olli Järvenkylän pitkäaikainen haave jalostui päätökseksi ja alkoi kiteytyä konkreettiseksi suunnitelmaksi reilu vuosi sitten. Tänä syksynä Lapin hulluksi tunnustautuva Olli on elänyt unelmaansa todeksi.
– Nyt oli elämäntilanne sellainen, että oli mahdollisuus tehdä pidempiaikainen vaellusreissu.
Pidempiaikainen reissu tarkoitti Ollin tapauksessa sataa Urho Kekkosen kansallispuistossa vietettyä päivää. Kaira kutsui elokuussa, ja sadannen reissupäivän paalu on merkitty kalenteriin tänään perjantaina, joulukuun 9. päivänä. Viime kuukaudet Olli on elänyt pääasiassa UK-puiston maisemissa, joihin hän on tehnyt erimittaisia vaelluksia puiston eri laidoilta käsin. Ihmisten ilmoilla on mies on piipahdellut lataamassa akkuja, täydentämässä varastoja ja päivittämässä blogiaan.
Viimeinen yö revontulten alla
Sadannen päivän aamuun Olli Järvenkylä on herännyt Vanhan Ruijanpolun varressa. Viimeinen yö meni laavulla revontulia ihaillen, aamuyön kovaa tuulta kuunnellen ja sikeästi nukkuen. Aamun sarastaessa käsillä oli enää reissun viimeinen, muutaman kilometrin matka.
– Olo on haikea, kun miettii mitä kaikkea on saanut kokea, Olli myöntää.
Toisaalta haikeuteen sekoittuu aimo annos helpotusta, kun yli vuoden projekti on tullut päätökseensä. Kuluneina kuukausina on ollut aikaa ajatella.
– Jossain vaiheessa on tullut mieleen, että olisikohan se vähempikin riittänyt.
Sadan päivän projekti eteni kuitenkin suunniteltuun maaliinsa ilman suurempia vastoinkäymisiä, ja kuluneina kuukausina monet UK-puiston kolkat ovat ehtineet käydä tutuiksi. Monimuotoisen kansallispuiston itselleen läheisimpinä osina Olli pitää tunturialueita.
– Suurtunturithan täällä sykähdyttävät. Täällä on toki tuntureiden lisäksi myös jokilaaksoja, metsää ja suota, mutta kyllä suurtunturit eniten koskettavat.
Irtisanoutumisilmoitus tunturissa
Tunturiin Olli Järvenkylä käveli usein, myös lokakuun puolivälin vaiheilla. Tuolloin tavoite oli kiivetä niin ylös, että puhelin toimisi. Kun paikka löytyi, opintovapaata ammattikorkeakoulun tapahtumatuottajan työstään pitänyt Olli kirjoitti irtisanoutumisviestin työpaikalleen.
– Ei kaduta. Kyllä se oli ihan oikea ratkaisu, olin miettinyt sitä pidempäänkin.
Nyt tulevaisuus on auki. Opinnot Saamelaisalueen koulutuskeskuksen medialinjalla jatkuvat vielä kevääseen, mutta sen jälkeinen elämä on vielä suuri kysymysmerkki.
– Varmaan tulevaisuus tuo tullessaan jotain tilalle, ja on tuossa kaikenlaista viritelmää ja tarjoustakin tullut. Katsotaan mihin tie vie täältä pohjoisesta, vai jäänkö tänne.
Aluksi Olli aikoo keskittää energiansa reissukokemuksen matkapäiväkirjaksi jalostamiseen, ja yhteisörahoituksen keruu kirjaa varten on tarkoitus aloittaa lähiviikkoina.
Sadan päivän reissuilta on tarttunut mukaan paitsi kokemuksia kirjaan painettavaksi, myös valtavasti kuvia ja melkoinen määrä videota. Myöhemmin Ollin kuvaamaa kansallispuistoeloa tullaan näkemään myös Yle Areenassa.
Reissu rauhoitti miehen
Tänään taakse jää aika, jona rinkka oli reissumiehen koti. Matka päättyy, mutta jättää kuitenkin jälkensä Olliin.
– Ainakin tilapäisesti tämä on rauhoittanut miestä. On ollut aikaa ajatella elettyä elämää, tulevaisuutta ja läheisiä ihmisiäkin aika paljon syvällisemmin kuin hektisessä arjessa olisi ollut mahdollista.
Reissu on opettanut myös itselle sopivan kokoisten haasteiden ottamista ja huolellisen ennakkovalmistautumisen tärkeydestä. Erämaassa pitää olla itseluottamusta, mutta omia kykyjään ei saa mennä yliarvioimaan – ei edes hiihdon suhteen.
– Sen olen kyllä oppinut, että viime talvena olisi pitänyt opetella vähän paremmin hiihtämään. Suksilla on ollut aika konstikasta, Olli naurahtaa.
Takkuavan hiihtokokeilun jälkeen sukset vaihtuivat suosiolla lumikenkiin.
– En lähtenyt ottamaan turhia riskejä tällä ohuella hiihtotaidolla. Sen seurauksena onkin saanut rämpiä tuolla lumihangessa ihan riittävästi.
Sajanpäivänäijä, poromiehet ja muut kairankulkijat
Puistokuukausina Olli Järvenkylällä oli aikaa ajatella omiaan, mutta millään erakkovaelluksella mies ei ollut.
Matkan varrella vastaan on tullut niin erämaiden MacGyvereita, tuppimiehiä, ruskavaeltajia kuin italialaisranskalaisten herkkujen tarjoajiakin. Eräällä kämpällä samaan tupaan asteli yllättäen mies, jonka Olli oli tavannut edellisen kerran 30 vuotta takaperin kun kaksikko painoi yhtä aikaa päähänsä valkolakit.
Urho Kekkosen kansallispuiston alueella liikkuu myös useamman paliskunnan poroja, ja myös poromiesten kanssa juttua riitti. Tuiskukurun kämpällä Olli sai Lapin paliskunnan poromiehiltä paitsi kehotuksen tulla lihakeitolle, myös lisänimen sajanpäivänäijä. Juttutuokio käytiin tuvan lämmössä, poromiesten mönkijät olivat parkissa pihassa ja tuhannen poroa odotti aidassa seuraavaa päivää matkalla kohti Vuomaselän erotuspaikkaa.
Syksyn edetessä vastaantulijat harvenivat ja porina tuvilla vaimeni. Pian luonto kääntyi täyteen talveen ja tummaan kaamokseen. Ja sattuma sanelee toki muutenkin aina, kenet erämaassa tapaa.
– Useamman päivän itsekseen olon ja pimeiden kämppäiltojen jälkeen kairassa olen ajoittain kaivannut ihmisten seuraa ja erityisesti erästä Sudenpesällä tapaamaani fiksua ja mukavaa tunturien tyttöä. Polkumme kohtasivat pikaisesti, mutta matkamme jatkuivat eri suuntiin.
Tänään Olli Järvenkylän polku kulkee pois UK-puistosta. Viivan alle loppusaldona on hyvä olo ja kiitollisuus kaikkia matkalla tukeneita kohtaan.
– Erityinen kiitos Urho Kekkosen kansallispuiston henkilökunnalle: ilman heidän apuaan ja tukeaan tämä olisi ollut huomattavasti hankalampi ja epämiellyttävämpi reissu.
