Tien valkoista pintaa halkovat yhdet jalanjäljet. Todiste siitä, että joku asuu täällä. Niiden lisäksi elämästä kertovat vain matalien kerrostalojen ikkunoissa hohkaavat jouluvalot.
Tässä Krannikadun päässä alkaa Suomi. Samaa katua pitkin maajoukkueleijoniin sonnustautuneet kansalaiset syyskuussa marssivat. He tahtoivat sulkea Suomen ja Ruotsin välisen rajan, koska sen yli tuli ihmisiä, joita he eivät tänne halunneet.
Kadun varrella Haaparannan puolella on matkakeskus, joka nousi viime vuosina todisteeksi rajattomuudesta. Nyt sen tässä päässä, Suomen suulla odottaa Rajavartiolaitoksen auto.
Muuten kahden maan välinen raja on yhä lähes näkymätön. Silti se kulkee siinä: jokea pitkin, kadun yli, kauppakeskuksen ohi. Ruuhkaa täällä ei ole.
Märkä lumi tuiskii vasten Ruotsin puolelta saapuvien autojen ikkunalaseja.
– Tämä on normaalia tehostettua tullivalvontaa, toteaa tullin haalariin sonnustautunut mies ja osoittaa taskulampulla Toyotan takapenkille. Hän viittaa kädellään hyväksyvästi ja auto jatkaa kohti Torniota.
– Ei täällä ennen noin katsottu. Joskus tehtiin pistotarkastuksia, sanoo paikallisessa ravintolassa työskentelevä Anita Närvälä.
Raja on tullut takaisin Tornioon. Se ei jaa kaksoiskaupunkia maantieteellisesti vaan puolittaa ihmiset meihin, jotka saavat kävellä Krannikadun päästä päähän ja heihin, jotka pysyvät katua leikkaavan rajan jommalla kummalla puolella odottamassa.
Kaaos vs. järjestys
Syksyllä koko Suomi puhui Torniosta, koska sinne turvapaikanhakijat saapuivat ensimmäisenä joukoin. Kaupunki oli sekaisin, sanoi media. ”Turvapaikanhakijoiden määrä räjähti sunnuntaina Torniossa: ”Voi sanoa, että täällä on nyt kaaos””, otsikoi Ilta-Sanomat 13. päivä syyskuuta.
Matkakeskus täyttyi ihmisistä, jotka eivät ikinä olleet käyneet näin pohjoisessa. Työntekijöiden ranteet olivat kipeänä ohjeiden viittomisesta. Oli meteliä ja hämmennystä.
Yhdeksän päivää myöhemmin Euroopan, ehkä jopa koko maailman ensimmäinen järjestelykeskus oli auki.
Pohjois-Suomen aluehallintovirastosta virkavapaata ottanut pelastusylitarkastaja Tom Tallberg astui sen ohjaksiin parin viikon päästä. Matkakeskus hiljeni. Tornioon palautettiin nopeasti järjestys.
– Suomalainen mentaliteetti on sellainen, että pannaan asiat toimimaan. Me olemme kansanluonteena sellaisia kohtuullisen rauhallisia ja järjestämme asiat palikoihin ja katsomme, miten saisimme ne kulkemaan jotenkin järkevästi, Tallberg latelee työhuoneessaan.
Keltaisen koulurakennuksen ikkunan takana sataa lunta. Ensimmäinen kunnon pyry tälle vuodelle. Ryhmä naisia kiirehtii pihalle katsomaan.
Tornioon saapuvat turvapaikanhakijat ovat täällä vain noin vuorokauden ja jatkavat sitten matkaa muualle Suomeen vastaanottokeskuksiin. Tätä kautta on kulkenut yli 10 000 ihmistä. Määrä vastaa puolta Tornion asukkaista.
Bussit Luulajasta Haaparantaan saapuvat kello 11 ja 15. Ne rytmittävät päivän. Tänään tiistaina rajalta kuljetettiin ”jäken” takaovelle muutamia kymmeniä ihmisiä.
Kun poliisi on rekisteröinyt tulijat, Suomen Punaisen Risti pitää heistä huolen. Aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala. Kanarisottoa ja kirkkaita keittoja. Hernekeitto on monen herkku.
Käytävillä haisee sama ilmaan pinttynyt hiki kuin jäähallin pukuhuoneessa. Luokkahuoneista kuuluu vaimea puheensorina. Täällä nukutaan makuualustalla viltin alla. Odotetaan.
– He saavat käydä tupakoimassa ja hakemassa R-kioskilta prepaid-liittymän, Tallberg sanoo.
Kauemmas ei kannata lähteä, ettei bussi jätä.
Toisessa kerroksessa lapset pelaavat jalkapalloa käytävällä. Maalitolppia merkkaavat kengät, pallo on tehty mustasta piposta ja täytteeksi tungetuista ylimääräisistä vaatteista. Kursittu kokoon kai pätkällä narua.
Oven suussa portaikossa istuu vartija. Hän kertoo, että tätä täällä on tehty alusta saakka. Pelattu pipopalloa.
– Lapset vaan vaihtuvat, hän jatkaa.
Osa heistä on tullut tänne yksin.
Heidät ja meidät erottaa lasiovi. Raja, jonka on tarkoitus suojella heidän yksityisyyttään. Sitä vähää, mitä siitä täällä on jäljellä.
Kurdi ja arabi
Irakissa Sulaimaniyyan kaupungissa raja kulki punttipenkin ja juoksumaton välillä. Hama ja Ahmed eivät sitä nähneet. Se oli rakkautta siitä huolimatta, että toinen oli kurdi ja toinen arabi.
He menivät naimisiin, vaikka Haman isä oli sitä vastaan. Isä katkaisi välit ja nuoripari muutti toiseen kaupunkiin. Poika Mohamed syntyi vuosikymmenen vaihteessa.
Sitten Isis tuli Mosuliin.
– Poikamme kurkku uhattiin viiltää auki, Ahmed Abbas Reyad sanoo. Marraskuun iltapäivän matala valo maalaa hänen kasvonsa keltaisiksi.
Abbas Reyad, hänen vaimonsa Hama Sor Talem Razan ja heidän nyt 4-vuotias poikansa Mohamed ovat matkalla kirpputorille Krannikadun päähän Länsirannalle. Tie myötäilee jokea, joka virtaa vielä vapaana. Pakkaspäivät ovat olleet harvassa.
Täällä kulkee sauvakävelijöitä ja huivipäisiä naisia pitkissä hameissa. Molemmat oman aikansa ihmetyksiä.
Mohamed etsii tien penkan hangesta palloiksi kelpaavia paakkuja. Talvivaatteet ovat pinkit. Suomalaisin silmin moni sanoisi poikaa tytöksi. Sellaisia tavat ovat, pinttyneitä ”musta tuntuu” -juttuja.
Kotoutumiskoulutuksessa maahanmuuttajat yritetään opettaa ymmärtämään juuri tällaisia suomalaisille itsestäänselviä toimintamalleja – tai ainakin tiedostamaan ne, jotta yhteentörmäyksiä voi halutessaan välttää.
Älä ota työpaikan tiskikaapista mitä tahansa kahvikuppia. Älä juttele tuntemattomalle puolta metriä lähempää. Älä kysy palkasta tai puoluekannasta. Työkaverin voi pyytää kahville kerran, toinen on jo outoa.
”Suomalaiset pitävät yksityisyydestä. Kun haluat mennä jonkun luokse kylään, on kohteliasta soittaa ensin”, opettaa kotoutumisopas.
Suomessa tykätään omista rajoista, eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta ei ole ihme, että tutustuminen toisiin on vaikeaa.
Me vs. ne
Kirpputori Vaarin vintin ikkunaa peittävät koriste-esineitä notkuvat hyllyt. Niiden takana näkyy Krannikadun risteys. Vinosti vastapäätä on Rajalla – På Gränsen -ostoskeskus. Valtakunnan rajalle on noin 30 metriä matkaa.
Lumisade on tauonnut. Keskiviikko taipuu kohti hämäryyttä. Tulli pysäyttää autoja satunnaisesti.
Kirpputorikauppias Matti Nikula on tilannut takahuoneeseen pitsan. Sen on niin suuri, että siitä riittää turvapaikanhakijoille, kriitikoille ja suvakeille. Täällä pyörii heitä kaikkia.
– Olen yrittänyt löytää sinulle sen tietokoneen, Nikula sanoo Abbas Reyadille. Kieli on englanti, jota Abbas Reyadkin osaa vähän, arabian ja kurdinkielen ohella. Suomi on neljäs kieli, jota hän opettelee. Vaikeinta on sanoa ö ja j.
Nikula naurattaa matkimalla arabiaa.
– Näin me jutellaan.
Abbas Reyad ja Talem Razan etsivät teepannua huoneenkokoiseen kotiinsa. Sinne mahtuu kolme vuodetta ja keittiön virkaa toimittava pöytä. Kaikki teetä monimutkaisempi kokataan entisen opiskelija-asuntolan yhteiskeittiössä.
Hyllyjen välissä leikkivä Mohamed on hylännyt paloauton ja löytänyt muovipyssyjä. Jos niihin tarttuisi suomalaislapsi, sanottaisiin, että pojat ovat poikia. Nyt ilmassa leijuu muita ajatuksia.
Abbas Reyad pysähtyy toppahousujen kohdalla. – Kannattaako tällaiset hankkia, hän kysyy.
Toppahousut ja markettien kalliit hinnat ovat asioita, joista meidän on helppo puhua. Nyökytellä sille, että kirpparilta saa halvemmalla. Sitten joku kysyy, miten köyhällä turvapaikanhakijalla on varaa ostaa tietokone, edes käytetty. Keskustelu poteroituu, meistä tulee me ja ne.
Vaarin vintillä puhe ei pysähdy näkökulmaeroihin.
– This is my friend, kantasuomalainen mies taputtaa irakilaista Abed al-Rahman Ahmad Muhammedia olalle. Sen jälkeen hän jatkaa suomeksi siitä, miten hallitsematon maahantulo pitäisi saada aisoihin.
– Aina jostain etsitään se perhe lehtijuttuihin, vaikka suurin osa tulijoista on nuoria miehiä.
Nuoret miehet. Heistä on tullut tämän kriisin syntipukki. Jättävät perheensä ja tulevat tänne viheltelemään nuorille tytöille. Ja pahempaakin.
Ostoskasseja kantavien Terttu Rauvalan ja Anneli Korhosen mielestä Torniossa on kuitenkin kaikki hyvin. Joskus joku vähän mölysi tuolla Rajalla-kauppakeskuksessa, mutta yleisesti kaikki käyttäytyvät ihmisiksi.
– Kyllä tarvitsevaa pitää auttaa, autettiinhan meitäkin sodan aikana. Mutta se kyllä ihmetyttää, että sieltä tulee niitä nuoria miehiä. Eivätkö he jää puolustamaan maataan? Rauvala ihmettelee.
Suomen sodat olivat sotia rajoista. Me vastaan ne. Omaa aluetta tai vakaumusta puolustettiin yhdeltä selkeältä viholliselta. Enää ole sellaista. Isisin kaltaiset järjestöt mädättävät valtioita sisältä. On vaikea tietää, kuka on vihollinen ja ketä puolustaa.
– On käsittämätöntä, että me juttelemme tässä näin vain vapaasti poliisiauton vieressä, Muhammed sanoo Vaarin vintin edessä. Tupakan savu tiivistyy pakkasilmassa. Poliisipartiopari istuu autossa, katseet rajalle päin.
Ahmad Muhammed on entinen sotilas. Hän on tullut Tornioon pari kuukautta sitten ja auttaa usein kirpputorilla. Hän korjailee asioita ja tulkkaa hyvällä englannillaan, kun vastaanottokeskuksesta tulee asiakkaista. Hän kutsuu Nikulaa ”enoksi”.
Ahmad Muhammedin perhe asui Gazassa, missä elämä kävi mahdottomaksi. Miliisi vainosi, heitti vankilaankin. Perhe pakeni Turkkiin. Nyt Ahmad Muhammed asuu samassa vastaanottokeskuksessa kuin Abbas Reyad ja Talem Razan.
– Hän on onnekas, kun on saanut perheensä mukaan, Ahmad Muhammed sanoo.
Hänen omat neljä tytärtään ovat yhä Turkissa.
Tuntematon vs. ystävä
Äkkivilkaisulla Tornio on kuin kaikki muut suomalaiset pikkukaupungit arki-iltana kello kuusi. Tyhjyys ja hiljaisuus eivät yllätä, mutta ne pysäyttävät miettimään, miltä tuntuu tulla tällaiseen maisemaan ensimmäistä kertaa.
Kuka tänne edes haluaisi tulla? Ainakaan lomalle. Kaikki istuvat jossain lasien takana, siellä omassa rauhassaan. Autot ovat pimeydessä kasvottomia kiilusilmiä. Jalankulkijat voi laskea yhden käden sormilla. Kun lumi huomenna sulaa pimeys tunkeutuu kaikkialle. Silmäluomiin ja mieleen.
Vaarin vintillä juodaan illan hämärtyessä kahvia ja syödään kuivakakkua. Väki vaihtuu mutta Ahmed Muhammed pysyy. Täällä on ihmisiä, yksin ei ole hyvä.
Hän kirjoittaa lappuun 3:35. Nyt opetellaan kellonaikoja.
– Kahtakymmentäviittä vaille neljä. Kolme neljäkymmentäviisi. Viisi yli puoli neljä.
Vaarin vintin työntekijä Marja-Leena Lakso yrittää selittää, että sen voi sanoa kolmella tavalla.
Muhammed puistelee päätään. Mikä näistä pitäisi opetella? Miten muistaa, että puoli ei ole ”puoli yli” kuten englannissa vaan puolta vajaa tuleva tunti.
Vuonna 2012 tehdyssä maahanmuuttajabarometrissä kysyttiin, kuinka monta suomalaista ystävää osallistuneilla on. Nolla, vastasi lähes kolmannes. Vielä useampi koki suomalaisiin tutustumisen vaikeaksi. Merkittävin syy oli kieli.
Mistä ystäviä edes löytäisi? Arki-iltana kello seitsemän ulkona liikkuu yksittäisiä koiranulkoiluttajia. Ainoat auki olevat ravintolat ovat niitä, joiden ikkunassa lukee keltaisella kebab. Niitä joiden tiskin takana on ihmisiä, jotka näyttävät heiltä, jotka tulevat.
Kuten Yunus Altundal.
Altundalin perhe muutti Turkista Suomeen, kun poika oli 12-vuotias. Ensin Seinäjoelle, sitten Tornioon. Viime keväänä hän valmistui ammattiin ja auttaa nyt isänsä ravintolassa. Altundal pitää puhekumppaniinsa yli puoli metriä etäisyyttä ja sanoo sie ja mie.
– Kieltä oppii niin, että menee jonnekin, missä on vain suomalaisia. Ei sitä kirjoista pänttäämällä opi.
Pitää vain mennä mukaan vaikka aluksi vähän ahdistaisi, ettei tajua mitään, Altundal kehottaa.
Pelko vs. avoimuus
Siksi Muhammedkin vääntelee vanhaa herätyskelloa kirpputorilla. Vaarin vintti on se paikka, johon voi tulla kysymättä, kohdata ihmisiä ja tuntea olevansa hyödyksi. Tämä kaikki on kotoutumisoppien mukaan tärkeää.
– Ihmiset pitäisi saada mahdollisimman nopeasti kantaväestön piiriin oppimaan kieltä ja kulttuuria ja tekemään töitä. Kyllä ne turhautuvat, kun on tuolla jossain mökissä viisi–kuusi äijää samassa huoneessa, Nikula sanoo ja rahastaa välillä asiakkaalta.
Kotoutumisella on useita määritelmiä ja tavoitteita, mutta ammattilaisten mukaan Suomen säännöksiä ja kotouttamistyön käytäntöä ohjaa vahvasti ajattelutapa, jonka mukaan työ on se, joka kotouttaa. Ajat ovat tehneet siitä vaikeampaa.
Kun jotain pahaa tapahtuu sanotaan, että kotoutuminen epäonnistui. Siihen ei ollut tarpeeksi rahaa, koska tulijoita on liikaa. Syy on tilanteen, ei systeemin.
Peli ei silti ole menetetty. Työelämävalmentaja Virva Muotka kertoo opiskelijastaan, joka puhui vielä varsin huonoa suomea.
– Hänen kerrostalossaan asuu vanha nainen, jonka luona ei käynyt kukaan. Hän päätti mennä mummon luo. Hän vei pullaa, mutta mummo pelkäsi. Toisen kerran hän koputti jälleen oveen ja vei ruokaa. Nyt hän on siellä joka päivä.
Pelkojen voittaminen. Kohtaaminen. Omien rajojen ylittäminen. Kuulostaa siltä, että jokainen voi tehdä jotain. Miksi kaikki tämä on niin vaikeaa?
– Minä pohdin voisiko se olla, että meillä on ollut joukko syrjäytyneitä koko ajan mutta me emme ole nähneet heitä. Nyt puskat ovat heränneet ja me ihmettelemme, mistä he tulivat. Mutta he olivat siellä koko ajan.
Vuoden 2015 Suomi on säikähtänyt Suomi. Sellainen, jossa ihmiset uskovat, että kaikki muille annettu on heiltä pois.
– Ei ole kiellettyä pelätä. Pelkääminen on ihan normaali reaktio. Mutta ei silti pidä heittää pulloja, Muotka sanoo.
Ehkä kotoutumisoppaasta voi olla apua myös kantasuomalaisille. Sen mukaan suomalaiset tervehtivät yleensä kättelemällä, eivät polttopulloilla: ”Voit myös sanoa ”Hei!”
Hyvä vs. paha
Pohjoisen talviaamu on sininen. Lunta sataa jo kolmatta päivää. Alikulkutunnelin tässä päässä kello on yhdeksän, toisessa kymmenen.
Tullin auto seisoo yhä hievahtamatta paikallaan kauppakeskuksen takapihalla. Matkakeskuksessa istuu pari japanilaisen näköistä turistia. Busseja lähtee harvakseltaan: Kemiin, Luulajaan, Rovaniemelle.
Krannikadulla kaksi teinipoikaa koikkelehtii tullimiesten edessä huutaen, etteivät he tahdo Suomeen. Juoksentelevat sinne tänne mutta pysyttelevät juuri ja juuri Ruotsin puolella.
– Sweden good, Finland bad! Sweden good, Finland bad!
Pojat sanovat olleensa Suomessa ja tahtovansa Ruotsiin. Kysyvät bussiaikatauluista. Kotoa on lähdetty kuukausia sitten. Se on nyyhkytarina ja siinä on aukkoja. Ruotsi vaikuttaa yllättävän tutulta. Heitä naurattaa.
Silti toisten syyttäminen valehtelijaksi on iso asia. Kun Lakso kertoo, kuinka hän nuorena lähti Helsinkiin töihin, ei kuuntelija kyseenalaista hänen tarinaansa.
– Ei kukaan sieltä varmaan huvikseen lähde tulemaan. Tietenkin me olemme täällä Pohjolan perällä vuosisatoja asuttu itseksemme, ja kun yhtäkkiä tulee tällaisia, se on yllättävä juttu meille kaikille, Nikula toteaa. Takahuoneessa tuoksuu yhä pitsa.
Ahmed Muhammed sen sijaan uskoo, että osa Suomeen pyrkivistä tulee tänne vääristä syistä. Ihmisiä on hyviä ja pahoja, ja sellaisiksikin kasvetaan, ei synnytä.
– Ihmiset ovat kuin tyhjiä laatikoita. Sinne voi laittaa mitä vaan.
Terrorismin keskellä monen laatikkoon tippuu mustia asioita. Kirpputorikauppias Nikula haluaa uskoa, että vastakkainasettelua ei ole.
– Ihmiset ovat perimältään hyvin samanlaisia. Ei sillä ole väliä, missä on syntynyt. Kyllähän heillä vähän erilaisia kulttuurijuttuja on, mutta itse ajattelen, että pitää olla sellainen positiivinen asenne.
Suomalaistunut Altundal puhuu samasta asiasta. Hän kertoo ennakkoluulojen hänen näköisiään kohtaan viime aikoina hieman kasvaneen, mutta silti pitää puhua myös huonoista asioista.
– Onhan suomalaisia raiskaajia, turkkilaisia raiskaajia ja japanilaisia raiskaajia. Mutta jos joku on tehnyt jotakin pahaa, se ei saa leimata kaikkia sen maalaisia.
Jokainen laatikko on erilainen.
Sama ja eri
Abbas Reyad, Talem Razan ja Ahmed Mohammed haluavat jäädä ja kotoutua. He haluaisivat oikeuden kävellä Krannikadun päästä päähän, Suomesta Ruotsiin ja takaisin.
Heidän kasvonsa suomalaisessa talvimaisemassa saavat meidät kysymään vähän pöhköjä asioita: Haittaako lumi? Miltä kylmyys tuntuu? Ovatko suomalaiset outoja? Ehkä haluaisimme kuulla heidän suustaan, että olemme erilaisia.
Abbas Reyadin ja Talem Razanin vastaus muistuttaa, miten erilaisia ongelmamme ovat – ja miten samanlaisia ne asiat, joita arvostamme.
– Me tulimme tänne turvallisuutta varten. Kylmä ei vaikuta, he sanovat.
He ovat kolmekymppisiä ja he haluavat olla vapaita. Siinä ei ole mitään erilaista.
– Irakissa ajattelin aina vaimoani, kun hän jäi yksin kotiin. Pelkäsin, että hänelle tapahtuu jotain pahaa. Emme voineet lähteä kävellen ulos. Ainoa matka, jonka uskalsi kulkea, oli kotoa töihin ja takaisin, Abbas Reyad sanoo.
Talem Razan yrittää piilottaa lentoon lähetettävän muovilelun Mohammedilta. Poika oli leikkinyt sillä koko yön. Keltainen piirroshahmo lenteli pimeässä soluhuoneessa.
Perhe teki matkaa Irakista Suomeen kahdessa vaiheessa. Se keskeytyi Makedoniassa, missä he kertovat joutuneensa neljäksi kuukaudeksi vankilaan, koska rajan ylittäminen autolla oli kielletty.
Päämäärä pysyi koko ajan kirkkaana mielessä. He olivat lukeneet netistä, että Suomessa on tasokasta koulutusta ja täällä kunnioitetaan ihmisoikeuksia. Tämä on turvallinen maa.
Suomi oli enemmän kuin oli osattu odottaa. Täällä nainenkin voi liikkua vapaasti.
– Elämäni on muuttunut täysin, Talem Razan sanoo. Sitten hän on hiljaa.
Vapaus. Sitä tämä heille on, vaikka perheen elämä on rajattu tähän maahan.
Muutaman kymmenen metrin päässä kirpputorin parkkipaikalta nousee näkymätön seinä. Joku haluaisi rakentaa siihen aidan.
Rajattomuus on muuttunut kiistanalaiseksi hyveeksi, vaikka Tornio mainostaa itseään yhä “rajattomien mahdollisuuksien kaupunkina”. Se tuntuu nyt jotenkin kornilta. Silti ihan hetki sitten rajattomuudesta saattoi puhua olematta suvakki tai hyssyttelijä.
Ei tilanne lama-Suomessa helppo ole, mutta äkkikysymältä moni torniolainen tuntuu uskovan, että kaupunki kotoutuu uuteen tilanteeseen. Siitäkin huolimatta, että aluksi uudet ihmiset hieman epäilyttävät ja heidän tapansa hämmentävät.
Abbas Reyad, Talem Razan ja Ahmed Mohammed odottavat vielä, saavatko he jäädä rakentamaan Suomen tulevaisuutta.
Jos heidän katsotaan tarvitsevan turvaa, he pääsevät joku päivä kotoutumiskoulutuksen. Siellä heille kerrotaan, että suomalaiset voivat olla aluksi hiljaisia, mutta kun heihin tutustuu, voi saada ystävän loppuelämän ajaksi.
Yhdessä ystävän kanssa voi ajaa Krannikatua rajan yli Ikeaan ja ostaa työpaikan kahvihuoneeseen oman kupin.