Vuorannan vastaanottokeskuksessa tutuksi tulleen afgaaniperheen isältä on tullut Facebook-viesti. Se on lähetetty englanniksi, joten viestin kirjoittaja saattaa olla perheen kielitaitoinen tytär.
– Friday we will move to Orimattila. Perjantaina muutamme Orimattilaan, kirjoittaa Mahmoudien perheen isä Abdulkhalegh.
Tieto muutosta oli odottamaton.
Vastaanottokeskuksen vetäjä vahvistaa asian. Parasta siis olla paikalla.
Reitti Itä-Helsingissä sijaitsevaan Vuorantaan vie läpi hiljaisen Meri-Rastilan, erään Suomen maahanmuuttajavaltaisimman alueen kautta.
Vuoranta oli ennen kurssikeskus, nykyisin noin sadan pakolaisen majoituspaikka. Vastaanottokeskuksen tiskin takana vartioliikkeen työntekijä, nuori ystävällinen nainen, kirjaa nimet ylös.
Saamme kuulla, että melkein kolmekymmentä asukasta on lähdössä pois Vuorannasta. Pakolaiset ovat tuskin kotiutuneet paikkaan, kun edessä jo on muutto uudelle paikkakunnalle.
Mahmoudien perhe – isä, äiti, tytär ja kaksi poikaa – tulee aamiaiselle ja asettuu pitkän pöydän päähän.
Perheen syötyä on aikaa vielä juttutuokiolle.
Perheen isä Abdulkhalegh Mahmoudi sanoo, että muutto Orimattilaan sopii hyvin.
– Se ei ole ongelma. Tärkeintä on turvallisuus. On sama, missä me olemme tai onko meillä yksi huone enemmän tai enemmän, hän sanoo.
Vuorannassa viisihenkinen perhe on jakanut pienen huoneen.
– Haluan sanoa koko perheeni puolesta kiitokset kaikille suomalaisille, jotka ovat auttaneet meitä. Vaikka emme ymmärrä toistemme kieltä, olemme nähneet hyvät aikeenne, Abdulkhalegh Mahmoudi sanoo.
Perheen veljeksistä nuorempi on muuton vuoksi murheissaan.
Kahdeksanvuotias Shahin on saanut vastaanottokeskuksessa jo kavereita, ja koulunkäyntiinkin hän on jo tottunut.
Ja taas pitää lähteä.
Takana on vaarallinen pakomatka Afganistanista. Elämä siellä kävi viime vuosina vaikeaksi.
Perheen 19-vuotias tytär Shaqayeq kertoo, että viimeiset pari vuotta kuluivat sieppauksia peläten.
– Vanhempani pelkäsivät, että meidät voidaan siepata, koska isä teki töitä ulkomaalaisten autonkuljettajana. Niinpä minä ja veljeni katsoimme vain kahden vuoden ajan ikkunasta, kun muut lapset menivät kouluun. Se oli rankkaa.
Ruokasalin seinällä on vesiväritöitä. Punaista, vihreää, kuvioita, maisemia, eläimiä.
Edeltävänä viikonloppuna suomalaistaiteilija oli vetämässä täällä kuvataidekerhoa. Moni löytää vapaaehtoisena oman tapansa auttaa vastaanottokeskuksissa aikaansa kuluttavaa väkeä.
Tytär Shaqayeq sanoo, että hänen elämänsä on ollut karua.
– En ole koskaan tuntenut oloani turvalliseksi. Lähdön myötä olen menettänyt ystäväni ja rakkaani.
– Jos meidät torjutaan, on lähdettävä jälleen kerran. Itkettää niin kuin nyt pikkuveljeäni.
Maahanmuuttoviranomaisten kuulustelut ovat edelleen kesken, eikä tietoa oleskeluluvasta ole.
Mutta muutto tuntemattomaan on jälleen edessä. Toistaiseksi Orimattila on pelkkä piste kännykän karttanäytöllä.
Perhe lähtee majoitustiloihin. Käytävän varrella pienessä huoneessa numero 110 on omaisuus jo pakattuna suuriin kasseihin ja muovisäkkeihin. Vaatteita, huopia – kaikki tavara jota on muutamassa kuukaudessa ehtinyt kertyä.
Nyt nuo nyytit siirtyvät monen käden kantamina kierreportaita alas ja ulos pihalle. Siitä ne pakataan parkkipaikalle peruuttaneen linja-auton uumeniin.
Ryhmä Vuorantaan jääviä kokoontuu saattamaan. Itä-Helsingin talvi on jälleen kääntynyt räntäsadetta lupailevaksi harmaudeksi. Suomenlahden jäältä puhaltava tuuli hytisyttää myös SPR:n väkeä punaisissa huomioliiveissään.
– Vähän haikeaa, että he ovat lähdössä, sanoo vastaanottokeskuksen vastaava ohjaaja Kristiina Toivikko.
– Mutta hyvin monet Vuorannassa asuvat ovat toivoneet voivansa laittaa itse ruokaa ja pääsevänsä hieman kodinomaisempiin olosuhteisiin.
Syksyllä myös Orimattilassa vastaanottokeskuksen perustaminen kuohutti. Toivikko toivoo, että tästä on jo päästy yli.
– Muualla kuin pääkaupunkiseudulla on ollut jonkin verran vastustusta, mutta uskon, että se asettuu. Täältä Vuorannasta sinne lähtee perheitä.
Hyvästijättöjä, halauksia.
Puhelinnumeroita vaihdetaan lähtevien ja jäävien kesken. Seuraavasta tapaamisesta ei ole tietoa.
Sivuovella parivuotias poika keltaisessa haalarissa kapuaa päättäväisesti ylös, kunnes hänen isänsä sieppaa hänet syliinsä.
Vielä ei ollut heidän vuoronsa lähteä.
Kristiina Toivikko laskee. Onko bussissa 29 ihmistä? Ovatko kaikki? Hetki hämmennystä, kunnes todetaan, että kaikki matkaan lähtevät ovat paikalla.
Mahmoudien perheen isä Abdulkhalegh käyttää kaiken kielivarastonsa.
– Minä hauska tavata. Sinä hyvä, hän sanoo Kristiina Toivikolle.
Myös perheen äiti Nafasgol kiittää ja pyyhkii silmiään.
– Toivon, että kaikki menee hyvin siellä Orimattilassa. Ja varmaan meneekin, lohduttaa Kristiina Toivikko.
Punaisen Ristin väki ja muutama turvapaikanhakija huiskuttaa.
Linja-auto lähtee kapeaa tietä ja katoaa puiden taa.
Pakolaisten harharetki nytkähtää jälleen yhden etapin eteenpäin. Tällä kertaa sen nimi on Orimattila.