Raisiolainen Marja Virta selaa havaintopäiväkirjaa, jonka ensimmäinen merkintä on syksyltä 2011. Silloin vietettiin pihalla olevan lintutornin avajaisia. Paikalla oli suuri joukko lintumiehiä, mukaan lukien Marja Virran puoliso, Henry Laine, joka oli lintutornin kesäasuntonsa pihalle rakentanutkin.
– Hän rakensi sen ihan omin pienin käsin. Henry kiipesi tolppia pitkin ylös ja minä hiukan roikuin jossain narunpäässä, kun lautoja vedettiin ylös, Virta muistelee.
Torni oli ahkerassa käytössä. Henry Laine oli monien tuntema lintumies, joka suhtautui lintuihin lähes fanaattisesti. Lintuharrastus alkoi jo pikkupoikana, kun 7-vuotias Laine katseli ulos ikkunasta ja ihmetteli sitä, miten vapaita linnut ovat.
Kun Virta tapasi Laineen, tarttui lintuharrastus häneenkin.
– Minulle oli silloin vain isolintu ja pikkulintu, mutta ajattelin, että jos vietän aikaa hänen kanssaan, minunkin pitää innostua linnuista. Olin mukana rengastuksissakin. Vuosi sitten rengastimme kesän aikana noin 400 tuulihaukkaa. Oli huono kesä ja myyriä oli vähän. Henry osti jauhelihaa ja laittoi sitä tulitikun päähän ja sillä syötti jokaisen poikasen, jonka rengasti. Niitä jäi henkiin aika paljon.
Marja Virta lukee havaintopäiväkirjasta viimeisen Laineen kirjoittaman merkinnän. Se on päivätty syyskuulle 2015. Laine on nähnyt silloin saaren pellolla sitruunavästäräkin. Laji on erittäin uhanalainen ja Suomessa harvinainen – joidenkin arvioiden mukaan Suomessa pesii vain 5–30 paria.
– Se jäi viimeiseksi lajiksi, jonka hän täällä näki. Sitten alkoi sairaus painaa.
Seuraavana keväänä, juuri lintujen kevätmuuton aikaan, Henry Laine menehtyi syövän uuvuttamana.
– Enemmän kuin se, että hän on mennyt pois, minuun sattui se, mitä hän joutui kokemaan viimeisen kevään aikana. Hän katsoi ikkunasta surullisin silmin, kun lehdet tulivat puihin ja linnut palasivat Suomeen. Hänen päänsä toimi, mutta hän ei pystynyt liikuttamaan edes käsiään.
Kun Laineen hautajaiset lähestyivät, lapset keksivät idean. Miksi tuoda haudalle muistokukkia, jotka kestävät vain vähän aikaa? Mitä jos muistokukkien sijaan laitettaisiin linnunpönttöjä puihin?
Nyt pönttöjä on ripustettu eri puolille Suomea. Marja Virta on yrittänyt kysellä, kuinka paljon pönttöjä on, mutta lintumiehet eivät osaa kertoa määrää. Linnunpönttöjä tulee jatkuvasti lisää.
– Kyllä niitä satoja on, Virta uskoo.
Virta on tänä syksynä seurannut lintujen syysmuuttoa yksinään. Hän kirjoittaa havaintopäiväkirjaan omia merkintöjään ja lukee aina vuoden takaisen kertomuksen.
– Koen kaiken uudestaan, mutta minun varmaan täytyykin kokea kaikki uudestaan. Sitten vasta alan unohtamaan, mitä minun täytyykin unohtaa.
Pyhäinpäivänä suomalaiset muistavat poisnukkuneita omaisiaan. Yhteenkuuluvuus lohduttaa myös Marja Virtaa.
– Vertaistuki ja ystävien tuki, se auttaa. Ei siinä tarvita mitään ihmeellisiä sanoja. Ihmiset eivät voi tajuta, miten paljon se lohduttaa, kun sinut huomioidaan. Ilmaistaan, että olet olemassa, vaikka kaverisi lähti.
Kevät on vaikeaa aikaa, sen Virta uskoo. Joka kerta, kun linnut palaavat, tulee puoliso mieleen. Miehen elämä jatkuu kuitenkin keväällä sadoissa linnunpöntöissä.
Niin se jatkuu myös Varsinais-Suomen maakotkien elämässä. Paljolti Laineen ansiota on se, että maakotka palasi Varsinais-Suomeen pesimään sadan vuoden jälkeen.
– Viime kesänä syntynyt poikanen sai jalkaansa renkaan, jossa luki ”Henkka”. Aina, kun taivaalla lentää maakotka, tervehdin sitä ilolla. En tiedä, onko se lintu juuri Henkka, mutta huudan silti, että ”moi Henkka!”