Sinne hänet on istutettu, kansakunnan kulttuurisen kaapin päälle, tummissa laseissa, hippipontso päällä. Sinne asti kuuluu, miten karaokebaareissa ja iltanuotioilla pahoinpidellään hänen rakastetuimpia laulujaan. Lumi teki enkelin eteiseen, Juodaan viinaa, Yhtenä iltana, Jos sä tahdot niin, Mandoliinimies.
Nyt Hector on lähdössä kiertämään Suomen suurimpia halleja. Niissä hän esittää kymmenhenkisen bändinsä kanssa valikoituja paloja yli tuhannen laulun kokoelmastaan 50 vuoden ajalta. Pitää mennä, koska yleisöä täytyy kiittää. Pitää mennä, koska on lauluja, jotka ihmiset haluavat kuulla uudelleen ja uudelleen.
Soittohommat ovatkin miehen mieleen, muu pokkurointi vähän piinallista. Mieluummin kuin istuisi haastateltavana, Hector soittelisi akustista kitaraa kotisohvalla ja katselisi, miten lapsenlapset kasvavat.
Sitä paitsi hän ei viihdy kaapin päällä pätkääkään. Jalustalle asettelu on hölmöä hommaa.
– En mä itsekään löisi kenellekään rasitteeksi sellaista ikonin naamaa. Ihan tavallisia karvaperseäijiä tässä ollaan, vähän kitaraa rämpytellään. Kun on ollut naama esillä eri vuosikymmeninä ja menestystäkin tullut, niin media pullistelee ja nostaa ihmisiä.
Vilpittömän kursailun keskellä Hector myöntää osuneensa sellaiseen kohtaan suomalaista sielunmaisemaa, jonne laulut ovat jääneet. Ei hän ihan tarkkaan tiedä, miksi.
– Tuntuuhan se hyvältä, että on saanut niin monta onnistumista, että 50-vuotistaiteilijajuhlan yhteydessä voidaan puhua niistä korulausein.
Uusi Amerikka kuiski korvaan
Kun jokin on hirveän tärkeää, se on usein todella kamalaa. Niin kamalaa, ettei siitä jälkeenpäin oikein edes muista mitään. Sellaista oli, kun hyvin nuori Heikki Harma kipusi 1960-luvun alkuhämärissä helsinkiläisen Folk Klubin lavalle ja esitti ensimmäisen oman kappaleensa Huuto. Se ei ole säilynyt ja se on Hectorin mielestä vain hyvä asia.
Se, että biisin nimi oli sama, kuin beat-runoilija Allen Ginsbergin tunnetuimmalla runolla, oli sattumaa. Mutta ei sen olisi tarvinnut olla. Amerikan uudet äänet olivat supattaneet nuoren miehen korvaan jo pitkään.
– Yhdysvalloista tuli folkaalto, joka liittyi kansalaisoikeuksien ajamiseen, poliittiseen toimintaan, opiskelijaliikkeeseen. Se tuli meille vähän myöhässä ja ensin muoti-ilmiönä, niin kuin kaikki silloin.
Tiernapojat, Cantores Minores, oman veljen rautalankabändi Les Mirages, Folk Klubilla kavereiden kanssa esitetyt lainakappaleet ja käännösbiisit – Kun Heikki Harmasta tuli Hector, oli hänellä jo rutkasti kokemusta esiintymisestä.
Se, miten pelottavaa oli olla yksin lavalla, oli silti yllätys. Se tuli eteen, koska yhteiskunnan käsky kävi. Siviilipalveluksen valinnut lukiolaispoika jäi kitaransa kanssa seisomaan, kun kaverit lähtivät armeijaan. Heikistä tuli Hector.
– Meillä oli folktrio, mutta muut menivät palvelukseen. Folk Klubin ilmapiiri oli niin kannustava, että jotenkin sitä uskalsi. Kuka vain sai laulaa; lava oli sinun, kun ilmoitit etukäteen. Vähän kuin nykyisin karaokessa.
Esiintymiskammon voittamiseen meni yli 40 vuotta.
– Mulla on ollut aina stage fright, selätin sen vasta kymmenisen vuotta sitten. Toisaalta olen ymmärtänyt, että se on terve asia, kuuluu kuvaan. Pitää olla jännittyneisyyden tila, jonka yleisö laukaisee.
Dylanin palavasieluinen julistus sytytti teini-Heikin
1960-luvulla elettiin musiikissa vallankumouksellista aikaa. Esiin marssi nuorten muusikoiden polvi, jolle ei kelvannut hittitehtaiden tuotanto. Heillä oli oma soundi ja omat sanat. Se sekoitti läntisen maailman nuorison päät ja mullisti äänilevyteollisuuden.
Lukiolaispoika Harmaan putosivat kovaa muun muassa The Beatles ja Simon & Garfunkel, mutta suurin kaikista oli Bob Dylan.
– Dylanin alkutuotannon julistus, palava liekki sielussaan oleva runoilija vetosi meikäläiseen, teini-ikäiseen poikaan.
Se, miksi Hectorin ääni alkoi kuulua myös Helsingin folkpiirien ulkopuolella, johtui kuitenkin Buffy Saint Marien kappaleesta Universal Soldier . Hector teki siitä oman versionsa. Palkkasoturi-single julkaistiin alkuvuodesta 1966.
– Siinä oli jotain uudenlaista lumovoimaa. Kun esitin oman käännökseni Folk Klubilla, minut löydettiin.
Kokopäiväiseksi ammattimuusikoksi heittäytymiseen meni kuitenkin vielä parikymmentä vuotta.
Soolouran väliin kiilasi Svenska Teaternin Hair-musikaalin kaartista vuonna 1969 koottu Cumulus. Nelihenkinen folkyhtye oli Hectorin korkeakoulu sanoittajana. Hän kirjoitti tekstit sen jokaiseen alkuvuosien kappaleeseen.
Hector lähti Cumuluksesta vasta kolmannen sooloalbuminsa Hectorock I:n aikoihin vuonna 1974. Siitä tuli yksi Suomi-rockin perusteoksista.
Pop-musiikin manifesti
Oli myös toinen keskeinen syy muusikontyön sivutoimisuuteen. Se oli Yleisradio. Heikki Harma kävi heti ylioppilasvuotenaan kurssit ja pestautui toimittajaksi. Sille tielle hän jäi 20 vuodeksi, eikä kokonaan hylännyt radiota sen jälkeenkään.
Nuorten, poporientoituneiden toimittajien iskuryhmä halusi tehdä selvän pesäeron radioaaltoja hallinneeseen keski-ikäiseen äijäporukkaan. Heillä oli missio ja he toteuttivat sitä rakkaudesta lajiin.
– Meillä oli suuri tehtävä tarjota Amerikan ja Englannin herkkuja tuoreeltaan yleisölle. Me saimme sellaisen systeemin pyörimään, että meillä oli uudet levyt heti, kun listoilla tapahtui joku muutos. Me todella halusimme nostaa popmusiikin profiilia, kun kävi ilmeiseksi, miten suuri vaikutus sillä on nuorisokulttuuriin ja koko maailmaan.
Koska musiikkitoimittaja Heikki Harma teki työtään sormet muutoksen pulssilla, imeytyivät vaikutteet myös Hectorin musiikkiin.
– Kun olin sopivasti kaiken musiikin keskellä, niin otin ihan harkitusti vaikutteita sieltä, mistä hyviä löytyi. Se, mikä on omaperäistä, on eri juttu, mutta lähtökohtaisesti rock on ollut 1960-luvulta lähtien sitaattitaidetta. Mitään mullistavaa uutta on vaikea enää keksiä.
Yksi tärkeimmistä kohtaamisista oli David Bowie 1970-luvun alussa. Life on Mars päätyi Sudenkorennoksi Hectorin levylle. Bowien äänimaiseman aarteita valui myös moniin omiin sävellyksiin.
Hector värjäsi tukkansa punaiseksi, veti pitkävartiset saappaat jalkaansa ja kajalia silmiin. Kookas mies teki tuttavuutta oman feminiinisen puolensa kanssa.
– Tällainen moniseksuaalinen hahmo oli siihen asti ollut aika vieras ilmiö rockissa. Bowie vaikutti mun esiintymiseen ja ulkoasuun, mutta ennen kaikkea vaikutus oli musiikillinen. Bowie avasi täysin uuden pelikentän ja siirtyi aina loistavasti ajassa pikkuisen edelle muita. Hän oli loppuun asti trend setter.
"Olen jo vanha äijä, enkä mikään muutosvoima"
Työttömän arkkiviisu, Liisa pien, Kuinka voit väittää, Eurooppa, Kadonneet lapset. Hector on aina tehnyt yhteiskunnallista musiikkia.
Roihuavan punaisen 1970-luvun laululiikkeen kaanoniin hän ei kelvannut, koska ei istunut äärivasemmiston polvelle, ei hankkinut jäsenkirjaa, ei rampannut opintopiireissä.
Jotain siitä ajasta hän silti kaipaa.
– Yhteiskunnallisesti merkittävää musiikkia ei tehdä samalla paatoksella ja eetoksella kuin 1970-luvulla. Se on vähän sukupuuttoon kuollut laji. Jotkut hyvät tyypit, kuten Paleface, ylläpitävät sitä rap-piireissä, mutta on vaikea kuvitella, että siitä seuraisi enää mitään suosion myrskyä.
Jollain tavalla, jossain muodossa yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin heijastuu musiikkiin. Nuoret ovat aina halunneet äänensä kuuluviin, tuumii Hector.
– On se kummallista, jollei sellaista ääntä jossain vaiheessa rupea kuulumaan, jos meillä tällainen oikeistolainen politiikka jatkuu. Jostain se purskahtaa pintaan, usein se alkaa tuolta kaduilta. Mä oon vanha äijä jo, enkä koe olevani mikään muutosvoima. Se on nuorten juttu.
Tumput eivät kuitenkaan ole pudonneet käsistä, eikä Hector aio lopettaa musiikin tekemistä. Välillä on ollut hiljaisempaa. On ollut sairautta, muita töitä ja perheasioita. On ollut myös turhautumista siihen, että toistaa samoja ideoita, eikä osaa uudistua. Kyllästymistä koko hommaan.
Yhden kerran Hector ehti jo pitää jäähyväiskiertueen, mutta totesi pian, että idea oli huono. Sitä, minkä hän aloitti kuin sankarinsa Dylan, hän aikoo jatkaa sankarinsa lailla.
– Hän on sanonut tekevänsä eternal touria, ikuista kiertuetta. Niin kauan kuin tämä on näin nastaa, jatkan. En aio lopettaa, ellei vastaan tule sellaiset terveyteen liittyvät syyt, ettei enää jaksa tai pysty.