Suomi koki itsenäistymisensä ensimmäisinä vuosina kymmenientuhansien pakolaisten maahantulon. Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa Suomeen virtasi pakolaisia yli itärajan.
Tulijoiden joukossa oli niin Itä-Karjalassa vuosien 1921–1922 epäonnistuneen kansannousun jälkeen Suomeen paenneita, Venäjän vallankumousta tappiollisesti vastustaneiden valkoisten puolella taistelleita sekä Neuvosto-Venäjän nälänhädän liikkeelle ajamia.
Tulijoiden kokonaismäärästä ei ole tarkkaa tietoa. Pakolaisten määrä oli suurimmillaan vuonna 1922, jolloin Suomessa arvioitiin olleen noin 35 000 pakolaista. Suomeen tulleista noin puolet oli venäläisiä, toinen puoli koostui heimokansoista, lähinnä inkeriläisistä ja karjalaisista.
Osa Suomeen tulijoista, erityisesti venäläisemigrantit, jatkoivat matkaansa muualle kolmansiin maihin joko Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan.
Joka tapauksessa pakolaisten määrä oli merkittävä runsaan kolmen miljoonan asukkaan Suomessa, jossa elintason nousua saatiin odottaa vielä vuosia.
Aseitakin heiluteltiin kriisitilanteissa
Itä-Karjalan vuosien 1921–1922 kansannousun epäonnistuttua Vienan-Karjalasta Suomeen tuli noin 11 000 pakolaista. Heimopakolaisia sijoitettiin pohjoisessa paljon Kemin seudulle, kuten myös Ouluun ja sen lähialueelle sekä itärajan tuntumaan.
Kemin seudulla 1920-luvulla asuneiden karjalanpakolaisten määrästä ei ole tarkkaa tietoa. 1930-luvulla Kemin sahoilla arvioidaan työskennelleen noin tuhat Vienan karjalaista. Lisäksi paikkakunnalla asuivat heidän perheenjäsenensä.
Kriisitilanteessa kantasuomalaisten ja itäkarjalaisten työläisten väliset kiistat saattoivat roihahtaa. Vuoden 1926 Kemi-yhtiön suuren työtaistelun aikana aseetkin puhuivat. Lakonmurtajat, johtajanaan vakinaisena alikersanttina palvellut Niilo Isagoff, tunkeutuivat Kemin työväentalolle ja repivät alas rikkuriluettelon sekä uhkailivat aseillaan.
Saman lakon aikana viisi rikkuria tunkeutui Karihaaran työväentaloon ja ammuskeli ilmaan. Lisäksi murtajien kerrottiin kivittäneen työläisiä ja ammuskelleen niin lastaustöissä Laitakarissa kuin majapaikassaan Kemin keskustassa.
Lakon aikaisissa yhteenotoissa murtajien puolella oli paljon muitakin kuin itäkarjalaisia.
Eksoottisten tulijoiden pelättiin vievän naiset ja työt
Kemin seudulla paikallisten työläisten ja itäkarjalaisten välit eivät 1920-luvulla olleet kaksiset. Tulijoiden eksoottisuusaste oli korkea, eroa oli niin puheenparressa kuin uskonnossakin. Tulijat olivat pääosin ortodokseja.
Kemin seudun proletaareista eli työläisistä enemmistö oli poliittiselta väriltään kirkkaanpunaisia. Vastapuolella oli oikeistolaisemmin ajattelevia itäkarjalaisia, joista ainakin osa oli ollut mukana epäonnistuneessa kapinassa neuvostovaltaa vastaan.
Ei siis ihme, etteivät Itä-Karjalasta tulleet löytäneet henkistä kotiaan punaisesta työväenliikkeestä. Tuskin työväenliikkeestä olisi löytynyt tilaa itäkarjalaisille, joita pidettiin lakonmurtajina ja työnantajien työvoimareservinä.
Kotiseudullaan pääosin maataloudesta eläneet pakolaiset alkoivat hakeutua teollisuustöihin, joissa oli luvassa vähintään minimipalkka. Maa- ja metsätöissä he saivat heikon työtehonsa vuoksi neljänneksen heikompaa palkkaa kuin muut.
Kemin seudulla paikalliset ja pakolaiset tappelivat samoista sahojen ja satamien työpaikoista. Kantasuomalaisten miesten mukaan tulijoiden syntilistalle kuului myös se, että nämä viekottelivat paikalliset tytöt ja nuoret naiset.
Laitakarin porvarit ja Juurakon proletaarit
1920-luvulla valtaosa Kemin seudulla asuneista ihmisistä oli muualta tulleita tai heidän jälkeläisiään. Näiden suomalaisten ja karjalaisten väliset suhteet asettuivat uomiinsa aikojen kuluessa, vaikka ei erityisen nopeasti.
Vielä pari vuosikymmentä karjalaisten saapumisen jälkeen kun kemiläislapset kahakoivat, olivat yhdellä puolen Laitakarin porvarit eli karjalaiset ja toisella läheisen Juurakon proletaarit.
Oma vaikutuksensa Kemin seudulla asuneiden suomalaisten ja karjalaisten keskinäisiin suhteisiin saattoi olla silläkin, että toisen maailmansodan myötä alueelle tuli evakkoja niin Karjalasta kuin Petsamostakin.
Kemin seutu oli aina 1970-luvulle saakka muuttovoittoaluetta, joten myös suomalaisten ryhmä sai täydennystä ihmisistä, joille 1920-luvun paikalliset ristiriidat eivät olleet siirtyneet perintönä.