Suuren kansainvälisen huolen aiheuttaneelta Brasilian Amazonin sademetsäalueelta kuuluu sekä huonoja että hyviä uutisia. Hyviin uutisiin kuuluu se, että metsäpalojen määrä näyttää vähentyneen syyskuun alussa, kertoo uutistoimisto Reuters.

Tuoreimman tilaston mukaan syyskuun viiden ensimmäisen päivän aikana alueella rekisteröitiin 2 799 metsäpaloa. Kun määrää verrataan vuoden takaiseen tilanteeseen, on paloja nyt 60 prosenttia vähemmän, osoittavat Brasilian kansallisen avaruustutkimusinstituutin INPE:n satelliittikuvien avulla keräämät tiedot.

Tämän vuoden tammi-elokuussa metsäpaloja oli kaksinkertainen määrä viime vuoden vastaavaan aikaan verrattuna, kertoo Britannian yleisradioyhtiö BBC.

Ympäristöministeri Ricardo Sallesin mukaan tästä on kiittäminen hallituksen päätöstä lähettää sotilaita metsäpalojen torjuntatöihin. Vielä on kuitenkin liian aikaista arvioida, onko metsäpalotilanne todella saatu hallintaan.

Kiihtynyt metsänkaato saattaa johtaa uusiin paloihin

Huonoihin uutisiin Amazonin alueelta kuuluu puolestaan se, että sademetsäalue pienee edelleen kiihtyvää vauhtia. Tämän vuoden kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana metsäalasta on menetetty yli 6 400 neliökilometriä. Elokuussa metsänkaato peräti kolmikertaistui vuoden 2018 elokuuhun verrattuna.

Ympäristönsuojelijat syyttävät metsäalueen tuhosta presidentti Jair Bolsonaroa, joka on kannustanut esimerkiksi peltoalan laajennuksiin sademetsäalueella.

Ympäristönsuojelijat pelkäävät metsäpalojen määrän saattavan taas lisääntyä, sillä kulottaminen on alueella yleinen tapa. Viime kuukausina lisääntynyt puunkaato voisi siten näkyä viiveellä metsäpalojen määrässä.

Lisää aiheesta:

Greenpeace vaatii pikaruokajäteiltä toimia Amazonin tuhoamista vastaan – maatalous hävittää maailman suurinta sademetsää

Brasilia kieltää kaskeamisen Amazoniassa 60 päiväksi sademetsäpalojen hillitsemiseksi

"Olemme lähellä rajaa, jolta ei ole paluuta" – Etelä-Amerikan tuntija Mikko Pyhälä varoittaa Brasilian metsäkatastrofin karkaavan käsistä

Amazonin hiilivarasto ei palaudu palojen jälkeen entiselleen – tässä viisi syytä, miksi sademetsän tuhot uhkaavat koko maailmaa

Maailman keuhkot palavat Amazonin alueella, kauppasopimusten jäädyttäminen voisi auttaa – Tutkija pelkää: "Koko sademetsä saatetaan menettää"

Sähkötupakan kieltäminen Suomessa vaatisi vahvaa näyttöä sen käytön ja sairastumisten yhteydestä, sanoo johtaja Jari Keinänen sosiaali- ja terveysministeriöstä (STM).

Yhdysvalloissa jo viiden ihmisen kerrotaan kuolleen vakavaan keuhkosairauteen, joka on liitetty sähkötupakan käyttöön.

Muista maista tällaisia tietoja ei ole Keinäsen mukaan tullut, eikä STM:n tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tiedossa ole, että Suomessa olisi vastaavia tapauksia.

Sähkötupakan kieltäminen olisi Keinäsen mukaan "pitkä prosessi", sillä päätökset tehdään EU-tasolla.

– Tupakkatuotedirektiivi on EU-harmonisoitua lainsäädäntöä, sähkötupakka kuuluu siihen.

– Erittäin vaikea sanoa mitään tarkkaa, kuinka nopeasti tämän tyyppisissä asioissa voidaan edetä. Se riippuu vahvasti siitä, kuinka vahva näyttö on siitä, että sairastuvuus ja mahdollisesti kuolleisuus on nimenomaan sähkötupakkaan sidottua.

Jos tutkimusnäyttöä olisi, EU-komissio ja tupakkatuotedirektiivin komitea aloittaisivat asian käsittelyn. Kiellon eteneminen vaatisi vielä lisää tutkimuksia, Keinänen arvioi.

– Yleensä tällaisessa tapauksessa kaivataan tutkimusta laajasti, että pystytään tekemään näinkin radikaaleja päätöksiä.

Siitä, aiheuttavatko Yhdysvaltain viranomaisten kertomat tiedot sähkötupakan käyttöön liitetyistä kuolemista toimenpiteitä Suomessa, Keinäsellä ei ole vielä tietoa, koska tuloksista ei ole vielä ehditty keskustella esimerkiksi THL:n kanssa.

Lue lisää:

Sähkötupakointiin yhdistettyjen kuolemien määrää nousee Yhdysvalloissa – "Meillä on selvästi epidemia"

Sähkötupakan käyttäjillä selittämättömiä keuhkosairauksia Yhdysvalloissa – THL:n asiantuntija: Vastaavaa voi tapahtua Suomessakin

Booker-palkitun brittikirjailijan Ian McEwanin romaani Kaltaiseni koneet on kolmiodraama, jonka yhtenä osapuolena on androidi, lähes ihmisen kaltainen robotti.

Kirjailija kertoo teostaan koskevassa haastattelussa halunneensa tutkailla tulevaisuutta, mutta ei kuitenkaan maailmaa, jossa “matkataan avaruussaappailla kymmenkertaisella valonnopeudella”. The Guardian lehden artikkelissa McEvanin asennetta kutsutaan genresnobismiksi. Arvostettu romaanikirjailija asettaa lauseellaan selkeän raja-aidan itsensä ja tieteiskirjailijoiden väliin.

Kirjailija Johanna Sinisalon mielestä McEvanin lausahdus on epäoikeudenmukainen ja rajaava, vaikka se hiukan myös huvittaa.

– Sehän on ihan sama kuin joku sanoisi, ettei hän lue dekkareita, sillä niissä on aina joku englantilainen mummeli, joka juo teetä, Sinisalo hymähtää.

Science fiction, scifi - Yleisnimitys tarinoille, jotka käsittelevät tyypillisesti tieteen ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisiin. Wikipedia

Like-kustannuksen kustannustoimittaja Sara Nykänen ihmettelee brittikirjailijoiden nyrpistelyä. Hänestä on outoa, että tämän kaltaista kritiikkiä kuullaan kirjallisuuspiirien sisäpuolella.

– Ymmärrän, että määritelmät ovat vaikeita. Ja scifissäkin on aste-eroja. On esimerkiksi kovaa scifiä, johon kuuluvat muun muassa avaruusseikkailut. Niiden kirjoittajat profiloituvat tyylilajiin mielellään.

– Sitten on monenlaisia tyylilajien ylityksiä. Kirjailijoita, jotka käyttävät scifin keinoja, vaikka kirjoittaisivatkin perus kaunokirjallisuutta, Nykänen sanoo.

Kirjoittaisit oikeaa kirjallisuutta, kun kerran osaat!

Science fictionista, scifistä, tieteiskirjallisuudesta, on tullut erikoinen kuuma peruna kirjamarkkinoilla. Dystopiat, näyt tulevaisuudesta, tuntuvat kiehtovan kaikki niin lukijoita, leffafriikkejä kuin tv-sarjojen katsojiakin. Margaret Atwoodin kirjasta Orjattaresi (Handmaid´s Tale) sovitettu tv-sarja on tällä hetkellä yksi maailman seuratuimmista.

Ilmastonmuutos ja sen seuraukset, tekoäly, robotiikka, kaikki tieteen edistysaskeleet vetävät ihmismieltä puoleensa. Tuntuu kuin koko maailma kyselisi: Entä jos? Mitä sitten, jos? Olisiko mahdollista, että?

Dystopia - Epätoivottava yhteiskunta, kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta, utopian vastakohta. Wikipedia

Silti vaikuttaa siltä, että tieteiskirjailijoiden kastiin ei ole tunkua. McEwanin lisäksi scifi -termiä on aikoinaan karsastanut jopa tieteiskirjailijoiden ykköskaartiin kuuluva Atwood. Jo 1960-luvulla rinnakkaistodellisuuteen sijoittuvaa romaania kirjoittava Vladimir Nabokov ilmoitti, ettei kyse ole tieteisromaanista, ja kertoi halveksivansa science fictionia. Suomalainen menestyskirjailija Emmi Itäranta on määritelmissä milloin fantasiakirjailija milloin aktivisti.

Titteliä karsastaa jopa Sinisalo, joka nuorena kirjoittajana teki paljon myös puhdasveristä avaruuscifiä. Scifi-menneisyys ei kuitenkaan hävetä häntä, päinvastoin.

– Vielä kultaisella 80-luvulla minulta saatettiin kysyä, miksen kirjoita ihan oikeaa kirjallisuutta, kun kerran osaan. Itse ajattelen, että jos kirjoittaa tällaiseen lajityyppiin kuuluvaa kirjallisuutta, pitäisi olla pikemminkin ylpeä siitä kuin hävetä.

Sinisalo on lunastanut paikkansa kirjailijana moneen kertaan. Hänen romaaninsa Ennen päivänlaskua ei voi sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Sitä ja muita hänen teoksiaan on käännetty yhteensä parillekymmenelle kielelle.

Juuret kioskiviihteessä tuntuvat yhä

Kirjallisuustieteen mukaan science fictionia kirjoittivat jo muinaiset sumerilaiset. Yhden teorian mukaan sen juuret ovat 1920-luvun kioskiviihteessä. Vielä 70-luvulla suomalaiskaupunkienkin katukuvaan kuuluneissa lehtikioskeissa myytiin muutaman kolikon arvoisia, kehnolle paperille painettuja pikkukirjoja.

Steampunk - Tieteiskirjallisuuden suuntaus, jossa tapahtumaympäristön muodostaa 1800-lukua ja usein viktoriaanista Englantia muistuttava vaihtoehtoinen todellisuus. Wikipedia

Aiheet ruokkivat erityisesti nuorten seikkailunnälkää ja maalasivat kuvaa toisista todellisuuksista jossain kaukana koulun pulpetista ja opettajan karttakepistä. Kirjoissa seikkailtiin villissä lännessä, historiassa tai avaruudessa. Mielikuva viiden pennin viihteestä jäi elämään ja varsinkin vanhemman polven kirjailijoiden on ollut vaikea hyväksyä lajityyppiä.

Johanna Sinisalo viittaa taas dekkareihin. Samanlainen hömppäviihteen leima niilläkin oli.

– Ennen ajateltiin, että kunniallinen ihminen ottaa dekkarin käteensä korkeintaan laiturinnokassa kesälomalla. Sen katsottiin olevan aivot narikkaan -kirjallisuutta. Ja tänä päivänä ajatellaan, että rikosromaanit ovat yhteiskunnallisen kirjallisuuden tärkeä alalaji.

Atwoodin Orjattaresi-romaani on kirjoitettu vuonna 1985. Dystopiabuumi nostaa lukulistoille myös muita klassikoita. Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma, George Orwellin 1984 tai vaikkapa viime vuonna edesmenneen Ursula K. Le Guinin fantasiatieteiskirjat ovat teoksia, joiden arvoa ei kenellekään tulisi mieleen kyseenalaistaa.

Uljas uusi maailma Valtosen kuvittelemana

Lajityypittely voi sulkea lukijoita pois

Vaikka Johanna Sinisalo haluaakin puolustaa tieteiskirjailijoiden kunniaa, hän myöntää itsekin tuskastuneensa kaunokirjallisuuden karsinointiin. Sinisalo uskoo, että lajityypittelystä on jonkin verran hyötyä kirjastossa kävijälle, kustantajalle kirjojen markkinoinnissa ja ehkä kirjallisuusagenteille. Pääasiassa hän kuitenkin näkee luokittelun kielteisenä asiana. Vaikka lajityyppejä sekoitellaan nykyään vapaasti, scifin teknomielikuva on tiukassa. Hänelle itselleen oli ainakin aiemmin haittaa scifi-leimasta, vaikkei hän sitä hävennytkään.

Sinisalon mukaan lukijat, jotka kaipasivat esimerkiksi avaruusseikkailuita, pettyivät, kun tieteiskirjailijana tunnetun kirjoittajan teksti olikin jotain ihan muuta.

Johanna Sinisalon kirjat onkin useimmissa käännösmaissa luokiteltu peruskaunokirjallisuuteen. Hänen mukaansa scifi-fanit kyllä haistavat, jos joku kirjailija kirjoittaa heidän makuunsa. Sinisalo kertoo scifi-piirien olevan tiiviitä ja yhteydenpito oli vilkasta jo ennen someaikaa. Sinisalolla on esimerkiksi Ranskassa oma fanijoukko, joka seuraa hänen työtään, kirjoittaa nettiin kritiikkejä ja keskustelee kirjoista.

Spekulatiivinen fiktio, spefi - Kattokäsite kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia kuvaavalle kirjallisuudelle. Wikipedia

Luokittelun kanssa tasapainoillaan kustantamoissa jatkuvasti. Sara Nykänen myöntää, että scifileiman iskeminen saattaa karkottaa lukijoita.

– Mutta ketään ei hyödytä sekään, että scifi selitetään joksikin muuksi kuin se on. Monet kirjailijat myös haluavat kirjoittaa tietoisena genreistä. Lisäksi eri lajien unohtaminen köyhdyttäisi kirjallisuuden kenttää, Nykänen pohtii.

Nykänen muistuttaa, että kirjallisuuden lajeilla on historiansa ja itseisarvonsa. Kirjat jatkavat, kommentoivat tai uudistavat lajin perintöä. Jos lajeista ei enää puhuttaisi, historian jatkumo ja tietoisuus niistä katoaisivat.

Scifistä spefiin

Jos jako tieteiskirjallisuuteen ja realismiin on hankala ja rajoittava, mitä asialle pitäisi tehdä? Sinisalon mielestä yksi vaihtoehto on, että puhutaan vain kaunokirjallisuudesta tai nykykirjallisuudesta. Niin hänen kirjojaan muille kielille kääntävät tekevät. Tai sitten aletaan käyttää jotain avoimempaa termiä, kuten spekulatiivinen fiktio.

– Se erottaa ne kirjat, jotka eivät pohjaa realistiseen kerrontatapaan. Kirja voisi sijoittua tulevaisuuteen tai vaihtoehtoiseen historiaan tai vieraalle planeetalle.

– Tähän kategoriaan mahtuvat myös kirjat, jotka voivat olla hyvinkin arkisia ja realistisia, mutta niissä on jokin pieni nyrjähdys, joka ei ole meidän maailmaamme, Sinisalo sanoo.

Suomikumma - Kirjailija Johanna Sinisalon antama nimitys suomalaiselle kirjallisuudelle, jossa tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta tutut elementit yhdistyvät perinteiseen kerrontaan. Wikipedia

Spekulatiivinen fiktio vaikuttaa ainakin suomenkielisen ihmisen suuhun varsin vaikealta Siksipä Sinisalo heittää ilmoille myös termin kumma. Tai suomikumma.

Kustannustoimittaja Sara Nykänen ei vielä kävisi kuoppaamaan scifiä. Hän jopa ennustaa sille nostetta lähitulevaisuudessa. Sille saattaa käydä niin kuin fantasialle, joka koki nousun 1990-luvulla. Nyt fantasian kukoistus on ehkä saavuttanut jonkinlaisen lakipisteensä.

– Kirjallisuuden lajit elävät sykleittäin. Fantasiassa näkee jo sitä, että teokset alkavat jäljitellä ja muistuttaa toisiaan. Uskon, että scifillä voisi olla paljon uutta annettavaa, Nykänen povaa.

Lue myös: Linda Liukkaan kolumni: Scifiä on turha ylenkatsoa, sillä se kirittää teknologiaa ja auttaa meitä näkemään, mikä maailmassa on vialla

Kuinka monta seuraajaa Esko Valtaojalla on Twitterissä?

Eipä montakaan. Tai oikeastaan ei ensimmäistäkään, koska Valtaoja ei ole Twitterissä. Siellä ei ole myöskään Kari Enqvist, vaikka molemmat ovat Suomen tunnetuimpiin kuuluvia tutkijoita.

Tarkkaan ottaen molemmat ovat jo eläkkeellä, ja he ovat osanneet saada sanomansa läpi muun median kautta. Mutta eipä Twitteristä löydy monia muitakaan vanhan polven tutkijoita - ei aina nuoriakaan.

Yhtä sun toista kuitenkin. Esimerkiksi maailman viitatuin geotieteiden tutkija Markku Kulmala kommentoi varsin usein tieteenalansa tuoreita kuulumisia 1 800:n seuraajansa iloksi.

Maailmanluokan supertähtiä meillä ei tiedetwiittaajien joukossa ole. Viisinumeroisiin seuraajalukuihin yltävät silti ainakin filosofi Esa Saarinen, maailmanpolitiikkaa kommentoiva Teivo Teivainen, nykyisin Sitraa johtava Mari Pantsar sekä kasvatuspsykologi Kirsti Lonka.

Helsingin yliopiston digitaalisen viestinnän ja sosiaalisen median asiantuntija Tomas Sjöblomin mukaan Twitterin merkitys tiedeviestinnän välineenä koetaan hieman eri tavoin jopa eri tieteenaloilla. Hänen vaikutelmansa on, että kovien tieteiden tekijät ja valtiotieteilijät twiittaavat humanisteja innokkaammin.

Kokosimme oheen mielenkiintoisia twiittajia eri aloilta.

Anu von Lode Valkeajärven viime vuonna valmistuneen opinnäytetyön mukaan selvä enemmistö tutkijoista hyödyntää sosiaalista mediaa vähintään viikottain. Valkeajärven tekemän mielipidekyselyn mukaan tutkijat pitävät somen etuja selvästi haittoja suurempina.

Myös yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat somessa

Twitterissä tuloksiaan esittelevät mielellään myös yliopistot ja erilaiset tutkimuslaitokset. Niin tekevät myös niiden johtajat, jotka saattavat ottaa kantaa esimerkiksi tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan.

Sjöblomin mukaan käytännössä kaikki yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat Twitterissä, mutta niiden aktiivisuus vaihtelee. Sillä taas on tekemistä esimerkiksi viestintäosastojen suuruuden kanssa.

Helsingin yliopistolla periaatteena on, että tiedeuutisia julkaistaan lähes joka päivä. Sjöblomin mukaan Helsingin yliopisto on Twitterin lisäksi näkyvästi esillä Facebookissa. Näistä Twitteriä käytetään enemmän tieteen ammattilllisessä ja asiantuntijamielessä., kun Facebookissa ollaan enemmän huvikseen.

Sen sijaan esimerkiksi Instagramin osuus tieteen someviestinnässä on paljon vaatimattomampi.

Youtube on oma lukunsa. Esimerkiksi suomenkielisillä hakusanoilla "tiede", "ilmastonmuutos" tai "avaruus" löytyy yhtä sun toista. Videoista moni vaikuttaa luotettavilta, mutta niitä on laidasta laitaan. Osa on sellaisia, joiden oikeellisuudesta ei kukaan mene takuuseen.

Toisin on englanninkielisessä Youtubessa. Se on tieteestä kiinnostuneiden aarreaitta. Tässäkin joukossa on tietenkin myös sutta ja sekundaa. Paljon hyvää ja jännittävää löytyy esimerkiksi haulla "best science in Youtube", mutta kriittisyyttä ei kannata unohtaa.

Twitterin maailmantähdet

Englanninkielisen tiedetwitterin megatähdillä riittää satoja tuhansia, jopa miljoonia seuraajia. Yhdysvaltalaisella astrofyysikolla ja tieteen popularisoijalla Neil deGrasse Tysonillaheitä on peräti yli 13 miljoonaa.

Tv:stäkin tutut fyysikko Brian Cox ja biologi Richard Dawkins yltävät molemmat lähes kolmeen miljoonaan. Monille tuttuja ovat myös satoihin tuhansiin seuraajiin yltäneet Michio Kaku jaTim Berners-Lee. Pohjoismaista huipun tuntumassa oli toissavuonna kuollut Hans Rosling.

Tutkijat, samoin kuin monet muutkin, voivat olla sosiaalisen median puolella tai sitä vastaan. Joidenkin mielestä kyse on vain ylimääräisestä hälystä, kun toiset uskovat somen voivan lisätä jopa heidän tutkimustensa siteerauksia.

Sekin kannattaa muistaa, että tutkijat voivat toki ottaa somessa kantaa muihinkin kuin oman alansa asioihin.

Ukrainan ja Venäjän välinen vankienvaihto on toteutunut. Molemmat maat vapauttivat 35 vankia.

Venäjän Ukrainaan luovuttamien vankien joukossa on muun muassa elokuvaohjaaja Oleg Sentsov ja 24 merimiestä, jotka otettiin kiinni Mustanmeren laivastoselkkauksen yhteydessä.

Venäjä oli tuominnut Krimin miehitystä vastustaneen elokuvaohjaaja Sentsovin terrorismista 20 vuoden vankeuteen. Sentsovin kannattajien mukaan tuomio annettiin tekaistujen todisteiden perusteella.

Ukrainan vapauttamien vankien joukossa on puolestaan muun muassa Volodymyr Tsemah, jota Hollannin syyttäjäviranomaiset ovat halunneet kuulustella MH17-matkustajalentokoneen alasampumisesta liittyen.

Tsemah toimi vuonna 2014 separatistien ilmatorjunnan komentajana lähellä aluetta, josta malesialaisen matkustajakoneen tuhonnut ilmatorjuntaohjus tiettävästi ammuttiin. Turmassa kuoli 298 ihmistä. Hollannin hallitus sanoo olevansa pettynyt Ukrainan päätökseen vapauttaa Tsemah.

"Tunteikkaita kohtaamisia lentokentällä"

Vankienvaihto tapahtui samanaikaisilla lennoilla Moskovan ja Kiovan välillä. Kiovassa Boryspilin lentokentällä vapautettuja vankeja olivat vastaanottamassa presidentti Volodymyr Zelenskyi, vapautettujen omaiset ja suuri joukko median edustajia.

Kentällä nähtiin tunteikkaita kohtaamisia, kun omaiset halasivat palaavia vankeja.

Presidentti Zelenskyi luonnehti vankienvaihtoa ensimmäiseksi etapiksi ja askeleeksi Venäjän ja Ukrainan vuoropuhelun palauttamisessa.

Liennytyksen eleen toivotaan pohjustavan tulevia keskusteluja Itä-Ukrainan sodan umpisolmun avaamiseksi. Zelenskyi toivoi, että pian voitaisiin käydä keskusteluja niin sanotussa Normandian formaatissa, siis Venäjän, Ukrainan, Saksan ja Ranskan kesken.

Vankienvaihto on myös sulka hattuun Ukrainan uudelle presidentille. Toisaalta Ukrainassa on myös kovasanaisesti arvosteltu myönnytyksiä, joita vankeinvaihdossa tehtiin Krimiä miehittävälle ja Itä-Ukrainan separatistialueita ylläpitävälle Venäjälle.

Suunnitellusta vankienvaihdosta kerrottiin enimmäisen kerran jo viikko sitten, mutta tieto peruttiin myöhemmin.

Lisää aiheesta:

Presidentti Niinistö: Vankien vaihto Venäjän ja Ukrainan välillä tervetullut ensiaskel rauhanprosessissa

Tunteet ovat käyneet kuumina Lontoon keskustan kaduilla, kun sekä Britannian EU-eron kannattajat että vastustajat ovat osoittaneet tänään mieltään. Pääministerin virka-asunnon Downing Street 10:n lähistölle kokoontuneet Boris Johnsonia vastustavat mielenosoittajat syyttivät tätä demokratian heikentämisestä ja vaativat sopimuksettoman EU-eron estämistä.

Paikalle saapui myös pääministeri Johnsonin brexit-politiikan ja pikaisen EU-eron tukijoita, ja tunnelma kiristyi välillä yhteenotoiksi, kun eri mieltä olevat marssijat kohtasivat. Paikalla olleet poliisit pyrkivät parhaansa mukaan pitämään mielenosoittajaryhmät erossa toisistaan.

Konservatiivipuolueesta eronnut EU-eroa vastustava kansanedustaja Anna Soubry oli niin peloissaan kireän tilanteen vuoksi, että perui puheensa mielenosoituksessa, uutisoi The Guardian -lehti. Työväenpuolueen kansanedustaja Diane Abbott puolestaan saatettiin puheensa jälkeen turvaan poliisisaattueessa.

Pääministeri Johnsonin vastustajat syyttävät tätä vallankaappauksesta, koska tämä on päättänyt lähettää parlamentin pitkälle istuntotauolle ensi viikolla. Johnsonin tarkoituksena on ajaa Britannian EU-ero läpi istuntotauon aikana. Perjantaina oikeusistuin totesi Johnsonin toiminnan olevan lainmukaista.

Tällä viikolla parlamentti hyväksyi lakiesityksen lokakuun 31. päivänä uhkaavan sopimuksettoman EU-eron estämisestä ja hylkäsi pääministerin esityksen uusien vaalien järjestämisestä.

Pääministeri Johnson on ilmaissut, ettei hän ole halukas noudattamaan parlamentin tahtoa ja pyytämään EU:lta Britannian eron lykkäämistä. Tämä puolestaan on saanut ryhmän parlamentaarikkoja uhkaamaan pääministeriä oikeustoimilla, kertoo Britannian yleisradioyhtiö BBC.

Lisää aiheesta:

Brexit-kaaoksen positiivinen seuraus: Suoraa lähetystä parlamentista esittävä tv-kanava sai ennätysyleisön – "Kuin Big Brother -ohjelma"

Britanniassa oikeuden ratkaisu: päätös parlamentin istuntotauosta on laillinen

Britannian sopimuksettoman EU-eron pysäyttäminen etenee – parlamentin ylähuone hyväksyi brexit-lain

Toimittajalta: Britannian oppositio ei lähde ennenaikaisiin vaaleihin sillä “pääministeriin ei voi luottaa” – ja syytöksissä on perää

27-vuotias Viljo Lähteenmäki oli syyskuussa 1929 astumassa laivaan Kurussa. Hän oli matkalla Poikeluksen kylästä Tampereelle vaimonsa Helmin kanssa. Vaimo odotti pariskunnan esikoista ja oli viimeisillään raskaana.

Yhtäkkiä lapsi alkoi myllertää äitinsä mahassa. Helmi tunnusteli vointiaan ja totesi, ettei uskalla laivan kyytiin. Synnytys oli alkamassa.

Viljon oli lähdettävä matkaan, sillä kaupungissa piti selvitettää pariskunnan tulevaisuudensuunnitelmiin liittyviä tärkeitä rakennusasioita. Tuleva isä hyvästeli vaimonsa ja nousi laivaan.

Kun alus lipui pois näkyvistä, vauva lakkasi potkimasta.

– Minä pelastin äidin ja itseni. Se on aivan ihmeellistä, mutta niin se meni, sanoo vanha mies pöytänsä ääressä nyt.

Hän on Viljo Lähteenmäki, isänsä mukaan nimetty, isättömänä syntynyt poika. Isä hukkui palatessaan Tampereelta yhdessä sisarensa ja veljensä kanssa. He matkustivat höyrylaiva Kurulla, joka vei syysmyrskyssä mukanaan Näsijärven pohjaan lähes 140 ihmistä.

Sisarusten kuolinilmoitus julkaistiin Aamulehdessä kymmenen päivää myöhemmin. Samana päivänä Helmi synnytti pojan, jolle antoi nimen Viljo Mainio Muisto.

Äiti ja poika opettelivat elämää Poikeluksessa kahdestaan. Kohtalotovereita löytyi, sillä Kurun haaksirikko oli koskettanut paikkakunnalla monia. Erityisesti Lähteenmäen perheelle kolmen lapsen menettäminen oli ollut kova isku.

Paikkakuntalaiset muistelivat kohtalokasta syysmyrskyä usein, ja Helmikin kertoi onnettomuudesta pojalleen.

– Se oli ollut ihan kauhea paikka. Kyllä äiti siitä paljon puhui. Kurun haaksirikko on ollut tapetilla koko minun elämäni ajan, Viljo Lähteenmäki sanoo.

Viljo Lähteenmäki astelee ikkunan ääreen. Koivujen takana välkkyy Näsijärvi, ja lehtien pudottua aukeaa esteetön näkymä suoraan paikkaan, jossa isän elämä päättyi.

– Olen jotenkin tykännyt siitä, että joka aamu näen Näsijärven, mies pohtii.

Jossain saman järven rannalla tasan 90 vuotta sitten vauva potki äitinsä mahassa tietämättä lainkaan, miten tärkeistä potkuista oli kyse.

– Kyllä minä sitä olen ajatellut monet kerrat.

"Järveltä kuului voimakas ja järkyttävä hätähuuto" – Tasan 90 vuotta sitten höyrylaiva Kuru vei Näsijärven pohjaan melkein 140 ihmistä

Kaksi vuotta sitten Nopsajalka (oikealta nimeltään Antti Hakala) oli tympääntynyt artistina olemiseen. Hän ei tiennyt mitä siltä haluaisi. Muusikko kysyi itseltään, onko tämä sitä, mitä hän haluaa vai voisiko elämässä tehdä muutakin.

– Täytin 40 vuotta ja se oli ennen vanhaan sellainen ikä, missä ihmiset kuolevat. Ajattelin, että tämä on tästä eteenpäin second life.

Hän veti viimeisen keikkansa Helsingin Circuksessa syyskuussa 2017. Päätös lopettamisesta oli raskas, sillä hän oli lapsesta asti halunnut tehdä musiikkia ja esiintyä. Artistina olemisesta oli kuitenkin tullut raskasta ja se tuntui vievän ajan muulta elämältä. Nopsajalka halusi ennen kaikkea olla isä neljälle lapselleen.

– Halusin kokeilla lainausmerkeissä normaalia elämää. Käydä yhdeksästä viiteen töissä ja tuntea, miltä tuntuu olla läsnä himassa.

Suomi-reggaen uranuurtaja

Etenkin reggae-artistina tunnetuksi tulleen Nopsajalan ura on kestänyt jo parikymmentä vuotta. Hän aloitti 1990-luvun lopussa Soul Captain Band -yhtyeessä ja myöhemmin Kapteeni Ä-ni -bändissä. Vuosituhannen alussa hän käynnisti soolouransa ja tällä vuosikymmenellä hän oli mukana Elokuu-yhtyeessä.

Nopsajalka kertoo ajautuneensa reggaen pariin, koska on ylipäätään kiinnostunut mustasta rytmimusiikista. Reggaeta ei vaan oltu Suomessa tehty kunnolla.

– Aika Suomi-reggaen kanssa oli tosi hauskaa. Se oli siisti nähdä, kuinka me luotiin se vähän niin kuin tyhjästä.

Suomi-reggae oli erittäin suosittua tämän vuosikymmenen alussa. Jukka Pojan ja muiden artistien suosio kuitenkin hiipui yllättävän nopeasti. Nopsajalka hermostuu, kun aihe nousee esiin haastattelussa.

– Tällainen juttu on tehty aiemminkin, että on ollut tarkoitus puhua mun musiikista ja sitten onkin puhuttu Suomi-reggaesta ja sen kuolemasta. Otsikossa on Suomi-reggae on kuollut ja siinä on mun naama. Arvatkaa, millaista paskaa mä saan tuolta Suomi-reggae diggareilta.

Antti Hakalalla ja hänen neljä vuotta vanhemmalla veljellään oli ala-asteella bändi. Heidän ensimmäinen keikkansa oli koulun juhlissa. Juuri ennen lavalle menoa isoveli sanoi, ettei hän pysty laulamaan.

– Mä ajattelin, että mä laulan sitten, koska show pitää vetää.

Hakala sanoo olleensa aina tekijä. Hän on hostannut bileitä ja ottanut vastuun siitä, että jotain tapahtuu.

Nopsajalka ei ole jäänyt pari vuotta sitten syntyneen lopettamispäätöksen jälkeen laakereilleen lepäämään. Hän on tehnyt ja tuottanut musiikkia muille artisteille. Tärkein yhteistyö on syntynyt nuoren artistin Bessin kanssa.

– Hänen kanssaan on pyritty tekemään uniikkia suomalaista rytmimusiikkia.

Muusikon mielestä urbaani rytmimusiikki on tällä hetkellä relevanttia, koska Suomi kaupungistuu. Trendit tulevat tänne hänen mukaansa parin vuoden viivellä, koska kaupungistuminen on kesken.

– Tämän maan kahtiajako näkyy suomalaisessa popmusiikissa. Meillä on iskelmä ja urbaani popmusiikki. Tämä on pieni maa ja vähän asukkaita ja jos sä haluut olla popartisti, niin sä yhdistät ne molemmat.

Uusi tuleminen

Tammikuussa Nopsajalka kävi esittämässä kaksi biisiä räppäri Junon keikalla Tavastialla. Yleisöltä, kavereilta ja kollegoilta tuli ylistävää palautetta. Ihmiset kertoivat, mitä hänen kappaleensa ovat heille merkinneet.

– En tajunnutkaan, kuinka paljon oli kaivannutkaan sitä energian ja sähköisyyden läsnäoloa keikalla. Olin ajatellut, etten mä kaipaa enää mitään äärikokemuksia mun elämään.

Keikan jälkeen Nopsajalka nappasi kassinsa ja suuntasi metroon. Siellä hän leijui jalat ilmassa keikan jälkeisessä euforiassa.

– Myhäilin, että kyllä tää on sitä, mitä mä haluun tehdä.

Vaikka Nopsajalka teki kappaleita muille, monet kappaleet alkoivat kuulostaa artistilta itseltään. Moni sanoi, ettei biisejä voi laulaa kukaan muu.

– Tila ja aika avasi omia ajatuksia ja kappaleita alkoi tulla aika paljon. En ollut kuitenkaan halukas pyörtämään mun päätöstäni. Mulla tuli kirjoittamisesta niin hyvä olo. Aika pitkään joutui sen ristiriidan kanssa kamppailemaan. Tuntui hyvältä olla siinä normaalissa elämässä. Paremmin läsnä ja jalat maassa.

Perjantaina julkaistiin Nopsajalan ensimmäinen kappale Sydän sydän, jolla laulaa myös Chisu. Artistit päätyivät tekemään biisin yhdessä, sillä heidän työhuoneensa ovat vierekkäin.

– Sydän sydän sivuaa päätöksen tekemisen vaikeutta. Miten me ihmisinä kelaillaan asioita.

Nopsajalka aikoo julkaista muutamia kappaleita ennen ensi keväänä julkaistavaa albumia. Artistia jännittää, miten yleisö ottaa hänen uuden musiikkinsa vastaan.

– Sekin jännittää, että jos ne tykkää hirveesti. Sittenhän tätä joutuu tekemään taas työkseen, Nopsajalka virnistää.

Dorian-hirmumyrskyn vaatimien kuolonuhrien määrä on noussut 43:een Bahamalla. Pääministeri Hubert Minnis kertoo, että uhrimäärän odotetaan kasvavan tästä vielä merkittävästi.

Pahinta tuhoa vitosluokan hurrikaani aiheutti Bahamasaarten pohjoisosissa Abaco-saarilla ja Grand Bahamalla. Saarilla on yhä lukuisia ihmisiä, jotka odottavat apua. YK on arvioinut, että yli 70 000 ihmistä on avun tarpeessa.

Grand Bahamalla sijaitseva Bahaman kansanvälinen lentokenttä jäi täysin tulvavesien alle. Uutiskanava CNN on julkaissut Twitterissä dramaattisen videon lentokentästä ennen ja ja Dorian-myrskyn aikana. Videolla lentokenttä on käytännössä muuttunut myrskyäväksi mereksi, josta kenttää on mahdotonta tunnistaa.

Pääministeri Minnis arvioi eilen, että Bahamalla on kateissa satoja tai jopa tuhansia ihmisiä. Hurrikaani on hävittänyt kokonaisia asuinalueita, joita ei ole vielä ehditty raivata.

Bahamasaarten New Providence -saaren pääkaupungissa Nassaussa lukuisat evakuoidut olivat kerääntyneet suojaan suureen liikuntasaliin, heidän joukossaan 75-vuotias Firstina Swain, joka menetti myrskyssä kotinsa.

– Kukaan ei pysty auttamaan ketään Abacolla, siellä ei ole yhtäkään turvallista paikkaa. Kaikki on tuhoutunut. Ihmisten on päästävä pois Abacolta, siellä on liikaa ruumiita, enkä usko, että he ovat löytäneet vielä kaikkia, kertoi Swain uutistoimisto Reutersille.

Sadat bahamalaiset ovat lähteneet Abacolta venein ja lentokonein. Grand Bahamalla Freeportin kaupungin satamassa puolestaan tuhannet jonottivat risteilylaivaan. Paradise Cruise Line -risteilijä vie ihmisiä ilmaiseksi Floridaan, mikäli matkustajalla on asianmukaiset siirtolaisasiakirjat.

Tulvavedet nousivat jopa kahdella metrillä Pohjois-Carolinan saarilla

Yhdysvaltain Pohjois-Carolinaan liikkunut Dorian-hurrikaani on aiheuttanut merkittäviä tulvia mantereen edustan saarilla.

Washington Post -lehti kertoo, että hurrikaani nostatti perjantaina paikallista aikaa saarilla tsunaminkaltaisen myrskytulvan ja vedenpinta nousi paikoin jopa yli kaksi metriä.

Veneillä liikkuneet pelastajat poimivat lukuisia ihmisiä, jotka olivat siirtyneet turvaan talojensa ylimpiin kerroksiin, ullakoille ja katoille.

Ocracoke-saaren asukas Deborah Lacks julkaisi Twitterissä videon tulvavesien saartamasta asunnostaan.

Ykkösluokkaan laantunut Dorian jatkaa seuraavaksi matkaansa pohjoiseen kohti Kanadaa. Sen arvellaan saavuttavan Nova Scotian lauantaina paikallista aikaa.

Lisää aiheesta:

Hurricane Dorian sets sights on Canada after North Carolina landfall (CNN)

Hurricane Dorian rips through Outer Banks, causing tsunami-like surge as it heads out to sea (WP)

WASHINGTON Kansanedustaja Päivi Räsäsestä (kd.) on tullut uutisaihe Yhdysvalloissa. Tarkemmin sanottuna maan konservatiivisia ja kristillisiä arvoja liputtavassa mediassa.

FoxNews kertoi torstaina Räsäseen kohdistuvasta esitutkinnasta, jonka poliisi aloitti kesällä sen jälkeen, kun Räsäsen arvosteli evankelis-luterilaisen kirkon ja Pride-tapahtuman yhteistyötä. Räsänen kysyi twiitissään, miten ”#raamattu sopii yhteen sen kanssa, että häpeä ja synti nostetaan ylpeyden aiheeksi?”

FoxNews uutisoi seikkaperäisesti, että suomalaispoliitikko on ”viharikostutkinnan” kohteena.

Suomessa FoxNewsin uutisoinnista kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.

Perjantaina useat kristilliset mediat CBN-kanavan johdolla jatkoivat Räsäsen tapauksen uutisointia. American Conservativen kolumnisti näki siinä suoranaista kristittyjen vainoa.

”Kristityt piileksivät nyt kaapissa”

Faithwire-julkaisu oli haastatellut itse Räsästä.

Räsänen kertoo haastattelussa järkyttyneensä kirkon päätöksestä ryhtyä Priden yhteistyökumppaniksi.

– Rukoiltuani tulin vakuuttuneeksi siitä, että on aika yrittää herätellä nukkuvia eikä jättää uppoavaa laivaa. Tarkoituksenani ei ollut loukata seksuaalivähemmistöjä. Arvosteluni oli kohdistettu kirkon johtoon, hän sanoo.

Räsänen sanoo olevansa huolissaan sanan- ja uskonnonvapaudesta Suomessa.

– Poliisitutkinta ja pelkkä rikosepäily vaikuttavat jo sanan- ja uskonnonvapauteen käytännössä.

– Pelkään, että poliisitutkinnalla on ollut jäätävä vaikutus kristittyjen keskuudessa. Vaikuttaa siltä, että monet kristityt maassani piileksivät kaapissa nyt, kun homo- ja lesboyhteisö on tullut sieltä ulos, Räsänen sanoo.

On odotettavissa, että tapaus pysyy kiinnostuksen kohteena Yhdysvaltain konservatiivipiireissä. Aihepiiri on ollut Yhdysvalloissa kuuma peruna jo vuosikausia.

Lisää aiheesta:

Poliisi aloittaa Räsästä ja al-Taeeta koskevan esitutkinnan – epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan

Poliisi epäilee kolmea kansanedustajaa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan – "Voi olla, että Räsäsen ja al-Taeen tutkinta rajataan"

Päivi Räsäsen ja arkkipiispan kirjeenvaihto toi taas pintaan kirkon ristiriidat avioliitosta – tutkija ei usko pikaisiin muutoksiin

Juttu on julkaistu Norjan yleisradion NRK:n sivuilla 27. tammikuuta. Voit lukea alkuperäisen norjankielisen jutun täältä.

– Olimme perinteisiä vanhempia. Emme halunneet, että Mats valvoisi kaiket yöt, Mats Steenin isä Robert Steen sanoo.

On elokuun 23. päivä vuonna 2018. Robert istuu työpaikkansa lähellä olevassa kahvilassa Oslon keskustassa ja kertoo pojastaan. Puhuminen sattuu, mutta tekee samalla hyvää, hän sanoo.

– Jälkikäteen ajatellen meidän olisi pitänyt kiinnostua enemmän Matsin pelaamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Emme kuitenkaan osanneet, ja siksi se maailma jäi meille oudoksi.

Tuntemattomat ystävät saapuivat hautajaisiin

Neljä vuotta sitten Robert seisoi poikansa arkun äärellä oslolaisella hautausmaalla ja piti muistopuhetta.

Sinisillä tuoleilla Robertin sanoja kuuntelevien perheenjäsenten ja Matsin hyvin tuntemien sairaalan työntekijöiden joukossa istui ihmisiä, joita perhe ei tuntenut. Vain Robert-isä oli tavannut heidät. Kerran, hautajaisia edeltävänä iltana.

Koska Mats oli viimeisten vuosiensa aikana tuskin poistunut perheen talon kellariasunnosta, tuntui oudolta, että hänen hautajaisiinsa tuli tuntemattomia ihmisiä.

Vielä oudompaa oli, ettei edes valkoisessa arkussa makaava Mats ollut koskaan tavannut näitä ihmisiä.

Mutta he eivät tunteneetkaan Matsia Matsina. He tunsivat hänet Ibelininä: ylhäissyntyisenä miehenä, viettelijänä ja etsivänä.

Nyt he olivat tulleet läheltä ja kaukaa suremaan menettämäänsä ystävää.

Myöhemmin yksi heistä puhuisi ja kertoisi, että nyt, juuri tällä hetkellä, ihmiset sytyttivät kynttilöitä Matsille joka puolella Eurooppaa ja muistivat häntä rakkaudella.

Elämän rajallisuus

Se oli kirjoitettu tähtiin, se oli koodattu hänen dna:hansa.

Mats, joka 4-vuotispäivänään kuljeksi kruunu päässään, joutuisi muutaman vuoden kuluessa vihattuun pyörätuoliin eikä nousisi siitä enää koskaan.

Robert ja Trude Steen saivat tietää Matsin sairaudesta toukokuussa 1993, kaksi kuukautta ennen pojan nelivuotispäivää.

Pienessä toimistossa Ullevålin sairaalan suuressa tiilirakennuksessa heille kerrottiin syy siihen, miksi heidän poikansa kaatuili, putoili keinusta ja satutti jatkuvasti itseään. Miksi hän ei halunnut kiivetä päiväkodin liukumäen portaita ylös, vaikka hän rakasti liukumäessä laskemista. Miksi hän nousi seisomaan kuin vanha mies, ottaen tukea polvistaan. Miksi hän ei juossut kilpaa muiden lasten kanssa.

Lääkärit kertoivat Robertille ja Trudelle, että Mats sairasti Duchennen lihasdystrofiaa; harvinaista sairautta, joka aiheuttaa pojilla etenevää lihasheikkoutta.

Matsin geeneissä esiintyi virheellinen koodi, joka estäisi hänen lihastensa normaalin kehittymisen.

Lopulta se tuhoaisi lihakset kokonaan.

– Sinä iltana laitoimme Matsin nukkumaan ja soitimme lääkärille, Robert kertoo.

– Meille oli luvattu, että voisimme soittaa milloin vain, jos meillä olisi kysyttävää.

Robert puhui lääkärin kanssa puhelimessa ja Trude istui hänen vieressään. Puolen tunnin keskustelun jälkeen Robert onnistui mielestään löytämään hieman valoa pimeyteen.

– Kysyin, että eihän hän tähän sentään kuole. Lääkäri oli toisessa päässä hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että kokemuksen mukaan harva potilas elää yli 20-vuotiaaksi.

Robert pitää tauon ennen kuin jatkaa.

– Nyt Mats eli 25-vuotiaaksi.

Kun Robert ja Trude yrittivät ymmärtää, mitä lääkärin sanat merkitsivät, tulevaisuuden käsite sai oslolaisessa kodissa uuden merkityksen.

Tulevia vuosia ei enää voinut odottaa toiveikkaana, vaan niistä tuli uhka.

Mats ei eläisi tavallista elämää. Hän ei harrastaisi urheilua eikä tapailisi tyttöjä. Hän ei näkisi maailmaa eikä pystyisi olemaan hyödyksi yhteiskunnalle.

Hän kuolisi nuorena. Hän ei saisi elää oikeaa ja kokonaista elämää.

Näin Robert ja Trude ajattelivat koko sen ajan, kun Mats eli: Mats vietäisiin heiltä, eikä hän pystyisi jättämään jälkeään tähän maailmaan.

Robert ja Trude olivat erehtyneet pahan kerran.

Uusi persoona ykkösistä ja nollista

Jos dna:han piirretty kartta määrittää, kuka meistä tulee jo ennen syntymäämme, millainen mahdollisuus meillä on valita, kuka haluamme olla?

Mats kykeni siihen. Hän loi itselleen uuden elämän.

Vuosituhannen vaihteessa Matsin perhe muutti rivitaloasunnostaan Østensjøstä esteettömään asuntoon Langhusissa Akerhusissa.

Vaikka 11-vuotias Mats sai koulussa luvan pelata Gameboyta välitunnilla, edes Super Mario ei karkottanut tunnetta siitä, että hän oli ulkopuolinen, erilainen.

Mats istui pyörätuolissa, ja avustaja seurasi häntä kaikkialle.

Kun luokkakaverit pelasivat jalkapalloa ja juoksivat ympäriinsä, Matsin vanhemmat pohtivat mitä poika pystyisi harrastamaan.

Lopulta syntyi ajatus. Voisivatko tietokonepelit kiinnostaa Matsia? Isä Robert antoi pojalle perheen koneen salasanan, ja silloin 11-vuotiaalle avautui kokonaan uusi maailma.

– Kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana Mats pelasi 15 000–20 000 tuntia, Robert sanoi muistopuheessaan hautajaisissa.

– Se vastaa enemmän kuin kymmenen vuoden kokopäivätyötä.

Mutta kitkatonta pelimaailmaan uppoutuminen ei ollut.

Robert kertoo:

– Kun yöhoitaja saapui kello kymmeneltä illalla, Matsin piti olla jo sängyssä. Yöhoitajan työhön kuului ainoastaan Matsin unen valvominen, eivät nukkumisvalmistelut.

Mats esitti vastalauseita, tietysti, mutta suostui vastahakoisesti menemään sänkyyn aikaisin.

Matsista oli tullut pelaaja, eivätkä pelaajat mene nukkumaan iltakymmeneltä.

Oranssi tukka, lihaksikkaat käsivarret, notkea vartalo. Sellainen oli Matsin pääasiallinen pelihahmo Lordi Ibelin Redmoore.

IIbelininä tai toisena hahmonaan Jerome Walkerina Mats vietti tuhannet tunnit elämästään

Hän itse kirjoitti virtuaalihahmoistaan näin:

”Jerome ja Ibelin ovat oman minuuteni jatkeita. Ne edustavat eri puolia minussa.”

Niiden kautta Mats pystyi olemaan tärkeä osa muiden ihmisten elämää.

Mats pelasi alkuun monia erilaisia pelejä, mutta sitten hän alkoi yhä useimmin käydä Azerothissa, planeetalla World of Warcraft -pelissä.

Se on myyttinen fantasiamaailma maanosineen ja maineen, merineen ja metsineen. Siellä on valtavia vuoria, järviä ja lampia. Kallioita, tasankoja, kyliä ja kaupunkeja. Mats vietti enimmäkseen aikaa paikassa nimeltä Eastern Kingdoms.

Nettipelaaja oppii tuntemaan pelin maailman pala palalta, aivan samoin kuin ihminen oppii tuntemaan fyysisen maailmankin.

Molemmissa maailmoissa on erilaisia paikkoja, joihin voi suunnitella menevänsä. Molemmissa on tuttuja sekä tuntemattomampia seutuja ja kaupunkeja. Niissä on alueita, joita sietää varoa, kaupunginosia, joissa viihtyy parhaiten sekä paikallisia baareja, joissa voi tavata kavereita.

Sellainen maailma on. Sellainen Azeroth on.

Siellä Mats löysi laumansa. Hyvien ystävien laajan joukon. Mutta sitä ei voinut mitenkään tietää, jos ei itse ollut matkannut Azerothiin.

Näemmekö vai kuvittelemmeko näkevämme?

Seuraavan kerran Robert Steen, Oslon kaupungin rahoitusneuvos, kertoo pojastaan marraskuisena perjantai-iltapäivä.

Toimistossaan Oslon kaupungintalolla Robert kuvailee, miten hän näki Matsin elämän:

– Kävelin Matsin kellariasunnon ohi päiväsaikaan, ja verhot olivat kiinni. Muistan sen surun todella hyvin. "Uh", ajattelin, ”Hän ei ole vieläkään aloittanut päiväänsä.”

– Olin surullinen siitä, että hänen maailmansa oli niin rajallinen.

Mutta pelimaailmaan vihkiytymätön isä ei nähnyt kaikkea.

– Luulimme, että peleissä oli kyse pelkästään pelaamisesta. Että siinä oli kaikki.Luulimme, että pelaajat vain kamppailivat siitä, kuka voittaa, Robert sanoo.

Lisäksi pelaamiseen liittyivät riidat vuorokausirytmistä.

– Emme tajunneet, miten tärkeää Matsille oli saada olla netissä iltamyöhään ja öisin. Ihmisethän eivät pelaa aamuisin tai päivisin. Silloin suurin osa on koulussa tai töissä.

– Ymmärsimme sen vasta Matsin kuoltua. Halusimme viimeiseen asti, että hän menisi nukkumaan yhdeltätoista kuten "normaalit" ihmiset, Robert kertoo.

Kaikki alkoi hattuvarkaudesta Goldshiressä

Hollannin Bredasta kotoisin oleva 28-vuotias Lisette Roovers oli Matsin läheisempiä pelaajaystäviä. Hän osallistui myös Matsin hautajaisiin.

Nyt hän istuu Matsin toisen peliystävän, 40-vuotiaan Kai Simon Fredriksenin,sohvalla Oslossa ja muistelee Matsia.

– Tunsin hänet vuosien ajan. Matsin kuolema oli sokki, ja se jätti syvän jäljen.

Lisette oli vain 15-vuotias tavatessaan itseään vuotta vanhemman Matsin. Tai oikeammin: Lisetten pelihahmo Rumour tapasi Matsin pelihahmon Ibelinin.

Tapasimme Goldshiressa, Lisette kertoo.

– Nykyään Goldshire on ankeampi paikka, mutta tuolloin se oli mukava kylä, jossa saattoi törmätä uusiin ja kiinnostaviin hahmoihin. Etsin hahmoja, joiden kanssa voisin pelata, ja löysin joukon istumassa nuotion äärellä. Siellä oli myös hahmo, jonka opin myöhemmin tuntemaan nimellä Ibelin.

– Toimin ihan mielijohteesta – tai siis Rumour toimi. Hyppäsin pensaasta ja varastin hatun Ibelinin päästä. Seisoin siinä ja katsoin Ibeliniä hetken ennen kuin lähdin juoksemaan poispäin hatun kanssa, Lisette muistelee hymyillen.

Mats kirjoitti tästä ensitapaamisesta kirjoituksen blogiinsa. Sen otsikko oli ”Love”.

– Tässä toisessa maailmassa tyttö ei näe pyörätuolia eikä muutakaan erilaista. Hän näkee sieluni, sydämeni ja persoonallisuuteni, jotka olen voinut asettaa vahvaan ja komeaan kehoon. Virtuaalimaailmassa on se hyvä puoli, että jokainen hahmo on hyvännäköinen.

– Mats oli hyvä ystäväni. Ajoittain hän oli hyvinkin läheinen, Lisette kertoo.

– Kirjoitimme toisillemme kaikesta, mutta sairaudestaan Mats ei kertonut. Luulin, että hänen elämänsä oli samanlaista kun minunkin. Me molemmat esimerkiksi inhosimme koulua.

Yhdestä asiasta Mats ja Lisette olivat kuitenkin eri mieltä.

– Mats vihasi lunta. Minä puolestaan rakastan sitä. En vain ymmärtänyt, että hän vihasi lunta siksi, että hän istui pyörätuolissa. En tiennyt pyörätuolista mitään.

Toiset viihtyvät kaupungilla, toiset Elwynnin metsässä

Lisette vietti mielellään aikaa pelimaailmassa. Kun hänen siskonsa lähti iltaisin ulos ystäviensä kanssa, hän jäi kotiin pelaamaan. Vaikka Lisette viihtyi, vanhemmat huolestuivat.

Heidän mielestään pelaaminen häiritsi koulunkäyntiä ja kaverisuhteita.

Lopulta pelit alkoivat johtaa jatkuviin riitoihin. Vanhemmat päättivät rajoittaa Lisetten pelaamista.

– Oli vaikeaa olla ilman pelaamista ja yhteyttä pelimaailman, Lisette kertoo.

Mats ei kuitenkaan hylännyt ystäväänsä. Hän kirjoitti Lisettelle sähköpostia ja tekstiviestejä. Niin Lisette tiesi, että häntä ajatellaan ja kaivataan.

– Mats kirjoitti jopa vakavan kirjeen vanhemmilleni. Hän yritti saada heidät ymmärtämään, miten tärkeää pelaaminen minulle oli, Lisette kertoo.

– Mats kirjoitti vanhemmilleni, että hän on huolissaan minusta.

Kirje on Lisettellä vieläkin tallessa.

Mitä todellinen ystävyys on?

Matsin isä Robert sanoo, että vanhemmat tiesivät Lisettestä.

– Mats kertoi näistä pelihahmoista, mutta emme oikein osanneet kiinnostua niistä. Hän kertoi aika paljon tästä Rumour-hahmosta.

– Rumour, eli siis Lisette, lähetti Matsille syntymäpäivälahjojakin. Meistä se oli liikuttavaa, ja kiusasimme Matsia siitä. Silloin Mats punastui oikein kunnolla.

– Pidimme Lisetteä Matsin ystävänä. Lahjat olivat ystävyydestä kouraantuntuva todiste, Robert kertoo.

– Muita hänen pelikavereitaan emme osanneet pitää ystävinä. He olivat vain pelihahmoja.

Robert miettii hetken.

– Käsityksemme ystävyydestä oli hyvin perinteinen. Emme osanneet pitää oikeina ystävinä niitä, jotka näyttivät olevan olemassa vain digitodellisuudessa.

Kun oma porukka löytyy

World of Warcraftia voi pelata joko yksin tai liittoutumalla yhteen muiden pelaajien kanssa. Mats kuului Starlight-nimiseen liittoumaan, eli kiltaan, jossa oli noin 30 jäsentä.

Matsin isä kertoo, ettei Starlightin jäseneksi päässyt noin vain. Uuden jäsenen piti saada suositus vanhalta jäseneltä sekä läpäistä 1–2 kuukauden koeaika.

Starlight on ollut olemassa yli 12 vuotta ja se toimii edelleen. 12 vuotta on pitkä aika sellaisen ryhmän olemassaololle. Se on noin puolet Matsin eliniästä.

Robertin mukaan juuri Starlight-killan pitkäikäisyys on erityislaatuista.

– Se on myös yksi syy siihen, miksi jäsenten välinen ystävyys on niin syvää.

Starlight-kiltaa johtaa 40-vuotias Kai Simon Fredriksen, eli Nomine.

Kilta pitää joka vuosi Matsin kuolinpäivän tienoilla Ibelinin kunniaksi tilaisuuden, jossa jäsenet muistavat toveriaan. Ensimmäisen kerran muistohetki pidettiin Matsin kuoleman jälkeisenä sunnuntaina ja sen jälkeen se on järjestetty joka vuosi.

Viime vuoden muistohetkeä varten Kai Simon kirjoitti:

”Muistamme nyt yhdessä Lord Ibelin Redmoorea ja keskitymme juoksemiseen ja uimiseen.”

– Ibelin oli juoksija, Kai Simon selittää.

– Juokseminen oli hänelle tärkeää, ja hän halusi jakaa elämyksen juoksemalla muiden kanssa.

Puhuuko Kai Simon nyt Matsista vai hänen pelihahmostaan? Se tuskin on tärkeää, sillä fyysinen ihminen ja virtuaalinen hahmo alkoivat ehkä lopulta sulautua toisiinsa.

Pyörätuolilla Azerothissa

Kesällä 2013 Mats oli 24-vuotias. Hän oli elänyt jo neljä vuotta kauemmin kuin lääkärit olivat ennustaneet.

Steenin perhe oli lomamatkalla Mallorcalla, mutta Mats ei voinut poistua kellariasunnostaan.

Sinä kesänä Mats alkoi kirjoittaa blogia, jonka nimi oli Musings of life. Ajatuksia elämästä. Mats kirjoitti siihen yhden blogauksen elämästään Azerothissa. Sen otsikko oli My escape.

”Pelimaailmassa sairauteni ei merkitse mitään. Voin vapautua kahleistani ja päättää itse, kuka haluan olla. Silloin tunnen itseni normaaliksi.”

Mats antoi bloginsa luettavaksi Starlight-killan jäsenille, yksi kerrallaan. Niin pelikaverit saivat tietää Matsin sairaudesta.

Lisette kertoo, että teksti oli hänelle valtava yllätys.

– Minulle tuli huono omatunto siitä, että olin silloin tällöin kiusannut Matsia pelissä enkä ollut aina osannut olla hienotunteinen.

– Mietin, pitääkö minun alkaa käyttäytyä eri tavalla Matsia kohtaan. Päätin kuitenkin, että kohtelen häntä aivan samoin kuin ennenkin. Sitä Mats itsekin toivoi blogikirjoituksessaan.”

– Hänhän oli sama ihminen sairaudestaan huolimatta, Lisette lisää.

"Upea alusta ihmisten tapaamiselle"

Stralightissa hän on kova mutta rento Chit, Starlight-killan jäsen. Reaalimaailmassa hän on 65-vuotias Anne Hamill Englannin Salisburystä; työpsykologi ja intohimoinen pelaaja.

Annen mielestä on kiehtovaa, että Starlight toimii yhteisönä niille, jotka usein joutuvat "todellisen maailman" ulkopuolelle.

– Roolipeleissä kohtaamme vailla ennakkoluuloja. Siksi nekin, jotka tuntevat itsensä erilaisiksi, voivat kokea Starlightin turvalliseksi.

– Nettipelit ovat upea alusta ihmisten tapaamiselle ja ystävyyssuhteiden solmimiselle. Ne antavat mahdollisuuden tutustua toisen persoonaan ilman fyysiseen maailman kuuluvia stereotypioita, Anne sanoo.

– Vasta kun olemme oppineet tuntemaan toisemme hyvin, jaamme sellaisia tietoja kuin ikä, sukupuoli, mahdollinen vammaisuus ja ihonväri – jos se tuntuu hyvältä.

Hän lisää:

– Mielestäni Matsilla oli teknologian näkökulmasta onnea, kun hän eli meidän aikaamme. Jos hän olisi syntynyt 15 vuotta aiemmin, hän ei olisi löytänyt Starlightin kaltaista yhteisöä.

Synkkä aavistus

Noin puoli vuotta ennen kuolemaansa Mats ei kirjautunut World of Warcraftiin kymmeneen päivään. Muut pelaajat ihmettelivät, missä hän oli.

– Kymmenen päivää oli todella pitkä aika. Koska Mats oli aina paikalla, jos joku halusi pelata tai tarvitsi jonkun, jonka kanssa jutella, Anne sanoo.

Kun Mats palasi peliin, muut pelaajat saivat tietää hänen olleen sairaalassa.

Anne päätti lopulta kertoa Matsille sen, mitä hän ajatteli koko ajan.

– Kirjoitin hänelle: "Rakas Mats. Sinun täytyy huolehtia, että joku voi ottaa meihin yhteyttä, jos sinulle tapahtuu jotakin. Meidän pitää saada tieto siitä, jos et itse pysty kertomaan", Anne kertoo.

Anne siis pyysi, että Mats antaisi jollekin salasanansa peliin tai ainakin miettisi, miten muuten Starlightin jäsenet voisivat saada tietää, jos jotain vakavaa sattuisi.

Anne kirjoitti Matsille: "Olet meille tärkeä."

Mats vastasi: "Sanot noin vain siksi, että olet saanut tietää, että istun pyörätuolissa."

– Vastasin: "Ei Mats. Olet tärkeä ryhmälle. Olet mahtava kuuntelija. Pidät mielialamme korkealla."

Mats ei vastannut heti.

– Mutta ymmärsin, että hän sisäisti sen, Anne sanoo.

Silloin Matsin elämästä oli enää puoli vuotta jäljellä.

He tulivat liian myöhään

Mats kuoli äkillisesti 18. marraskuuta 2014.

Hänet oli viety sairaalan teho-osastolle, ja perhe oli jo pelännyt pahinta. Mutta lääkärit uskoivat, että vaikein vaihe oli ohi ja sanoivat, että hän pääsisi pian kotiin.

– Sitten meidät kutsuttiin kiireellisesti Akershusin sairaalaan. Hän makasi neljännessä kerroksessa käytävän kauimmaisessa päädyssä. Jokainen sekunti oli kallis. Käytävä oli niin pitkä, Robert sanoo.

He eivät ehtineet. Matsin vereen oli kertynyt niin paljon hiilidioksidia, että hän menehtyi.

Kuvassa jonka Robert otti pojastaan tämän kuolinvuoteella, näkyy kalpea nuori mies, jolla on tummat, taipuisat hiukset. Hänellä on hienopiirteiset silmät, jalo nenä ja suu, jonka ympärillä näkyy merkkejä hengitysmaskista. Näyttää siltä kuin hän nukkuisi.

Lisette piirsi tämän kuvan vuosia sitten.

Ibelin pitelee Rumouria sylissään, kaulaliina peittää nenän ja suun.

– Se tuli postissa, Robert kertoo.

– Nyt se on seinällämme kotona.

"En ollut koskaan ajatellut, että tarvitsisin hänen salasanansa"

Päivää Matsin kuoleman jälkeen Robert istui Langhusin talossa, keskellä minikaaosta, kuten hän sitä kutsuu.

– Kotona oli sellaista kuin kotona on, kun joku on vähän aikaa sitten kuollut: Ovikello soi, kukkalähetyksiä saapuu, naapurit tulevat käymään. Me itkimme.

Kaiken keskellä Robert mietti myös, keiden kaikkien pitäisi saada tietää tapahtuneesta. Hän ajatteli ihmisiä, joiden kanssa Mats oli pelannut ja mietti, kuinka ihmeessä hän saisi heihin yhteyden.

– Ennen Matsin kuolemaa en koskaan ajatellut, että tarvitsisin hänen salasanansa.

Mutta nyt hän tarvitsi.

– Silloin muistin hänen bloginsa, Robert kertoo.

Mats oli antanut isälleen bloginsa salasanan, jotta tämä voisi tarkistaa lukijatilastot ja seurata, kuinka moni oli käynyt lukemassa sitä.

Anne "Chit" Hamill antaa neuvon kaikille vanhemmille:

– Et tiedä, ketkä ovat lapsesi elämässä tärkeitä, jos et tunne hänen nettiystäviään. Sovi lapsesi kanssa, kuinka saat yhteyden hänen ystäviinsä netissä, jos jotakin tapahtuisi. Muutoin monet voivat joutua elämään epätietoisuudessa, jos heidän ystävänsä ei enää kirjaudukaan nettiin.

Matkan loppu

Perjantai-ilta laskeutuu Oslon kaupungintalon ylle. Poliitikot ja virkamiehet toivottavat toisilleen hyvät viikonloput ja lähtevät kohti kotejaan. Tähdet loistavat yönmustalla taivaalla Robert Steenin toimiston ikkunan takana.

Matsin kuoleman jälkeisenä iltana Robert istui kotisohvallaan ja kirjoitti poikansa blogiin ilmoituksen tämän kuolemasta.

Se on Matsin blogin viimeinen kirjoitus. Otsikko kuuluu: The journey has come to an end, matka on päättynyt.

Robert kirjoitti siihen Matsin elämästä. Tekstin loppuun Robert lisäsi perheen sähköpostiosoitteen.

– Itkin kirjoittaessani sitä. Sitten klikkasin julkaisupainiketta. En tiennyt, ottaako kukaan yhteyttä.

Robert antaa hengityksensä tasaantua ja jatkaa:

– Ensimmäinen sähköposti saapui parin tunnin kuluttua. Se oli sydämellinen osanotto Starlight-killan pelaajilta. Se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että luin sen ääneen.

”It is with heavy heart I write this post for a man I never met, but knew so well.” [Kirjoitan raskain sydämin miehelle, jota en koskaan tavannut mutta jonka tunsin niin hyvin.]

Robertin mielestä se oli ihmeellistä.

– Että saimme näin yhteyden Matsin ystäviin, ja että he kirjoittivat niin kauniisti. Se oli...

”He transcended his physical boundaries and enriched the lives of people all over the world.” [Hän ylitti fyysiset rajoitteensa ja rikastutti monien ihmisten elämää ympäri maailmaa.]

– Minä halusin ennen kaikkea ilmoittaa poikani poismenosta. Ja sitten näitä tarinoita alkoi tulla.

”Mats’ passing has hit me very hard. I can’t put into words how much I’ll miss him.” [Matsin poismeno on koskettanut minua kovasti. En voi sanoin kuvata, miten kaipaan häntä. ]

Robert jatkaa raskaalla äänellä:

– Viesteistä alkoi muodostua kokonainen yhteisö. Se oli kuin pieni kansa, joka oli elänyt toisessa ulottuvuudessa eikä meillä ollut siitä mitään tietoa. Sähköposteja saapui päivä toisensa jälkeen. Ne kertoivat, millainen merkitys Matsilla oli muille ihmisille.

”I don’t believe that one single person is the heart of Starlight. But if one was, it would have been him.” [En usko, että kukaan yksittäinen ihminen on Starlightin sydän. Mutta jos olisi, se olisi ollut Mats]

Suruviestit toivat digitaalisen todellisuuden lähemmäksi fyysistä maailmaa, Robert sanoo.

Perheelle avautui uusi maailma

Kun Starlight sai tietää Matsin kuolemasta, sen jäsenet keräsivät rahaa yhteiseen pottiin. Näin nekin, joilla ei muuten olisi ollut varaa, pääsisivät Matsin hautajaisiin Osloon Norjaan.

Matsin perhe sai tietää keräyksestä. Tunnereaktio oli raju.

– Me itkimme ja itkimme – itkimme valtavasta ilosta, kun saimme tietää, millaisen elämän Mats todella oli elänyt. Hänellä oli aitoja ystäviä, tyttöystäviä, ihmisiä, jotka välittivät niin paljon, että halusivat lentää muista maista hänen hautajaisiinsa, vaikkeivät olleet koskaan tavanneet häntä. Se oli mahtavaa.

Hautajaisiin tuli Lisette Alankomaista, Anne Englannista, Janina Suomesta, Rikke Tanskasta, Kai Simon Høybråtenista Oslosta.

Hautajaisia edeltävänä iltana Robert söi illallista pelaajien kanssa ja sai tietää entistä enemmän siitä, kuka Mats oli ollut nettiyhteisössään.

– Matsin kuoleman jälkeisinä päivinä sekä hautajaisia edeltävänä iltana minulle avautui jotakin aivan uutta.

Anne kertoo pelitovereiden kuulleen, että hautajaisten yhteydessä näytettäisiin Matsista kertova video.

– Juttelimme siitä, olisiko oikein, että katsoisimme videon, koska Mats oli aina salannut fyysisen minänsä meiltä. Mutta menimme katsomaan sen ja näimme hänet sellaisena kuin hän oli todellisuudessa. Video ei vaikuttanut käsitykseemme hänestä, mutta se teki vaikutuksen.

Saattajat

Hautajaiset alkoivat kello 14.30 marraskuun 28. päivänä 2014 Vestren hautausmaan Uudessa kappelissa. Starlightin jäsenten puolesta pitämässään puheessa killan johtaja Kai Simon "Nomine" Fredriksen sanoi näin:

”Samaan aikaan, kun me olemme kokoontuneet tänne tänään, Matsille sytytetään kynttilä luokkahuoneessa Alankomaissa. Puhelinkeskuksessa Irlannissa palaa kynttilä, kirjastossa Ruotsissa on sytytetty kynttilä, häntä muistetaan pienessä kampaamossa Suomessa, kunnantoimistossa Tanskassa, monessa paikassa Englannissa. Kaikkialla Euroopassa muistamme Matsia, meitä on paljon enemmän kuin paikalla olijoita täällä.

"Tapasin Matsin maailmassa, jossa sillä kuka olet tai miltä näytät näppäimistön takaisessa todellisuudessa, ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, kuka olet valinnut olla ja miten käyttäydyit muita kohtaan. Merkitystä on sillä mitä sinulla on täällä (hän painaa kätensä ohimolleen) ja täällä (hän painaa kätensä sydämelleen)."

Kun Matsin arkku kannettiin kappelista, Lisette toimi yhtenä kuudesta kantajasta. Se oli ensimmäinen kerta, Kun hän oli fyysisesti Matsin lähellä.

– Yritin olla ajattelematta, miten kevyeltä arkku tuntui. Olin oppinut tuntemaan Matsin Ibelin Redmooren hahmon kautta. Ibelin oli iso ja vahva. Arkussa makaava ihminen ei puolestaan painanut juuri mitään.

Lisetten mukaan Mats jätti jälkeensä vahvan perinnön. Hän teki eläessään syvän vaikutuksen moneen ihmiseen.

Miten voi tulla ihmiseksi, jolla on väliä?

Mitä tarkoittaa olla ihminen maailmassa – ja miten tullaan juuri tietyksi ihmiseksi?

Blogissaan Mats kirjoitti tietokoneen ruudusta, jonka äärellä hän istui puolet elämästään.

It’s not a screen, it’s a gateway to wherever your heart desires.

[Ei se ole ruutu, se on portti kaikkeen, mitä kaipaat.]

Teksti: Vicky Schaubert, suomennos: Yle

Elinkeinoministerin työhuoneen ikkunoista voi nähdä Uspenskin katedraalin Helsingin Katajanokalla. Ja auringossa paistattelevat, Kanavarantaan ankkuroidut veneet.

Jos ministereiden työhuoneita vertailee, Katri Kulmuni (kesk.), 31, uskoo olevansa onnekas. Harvalla kollegalla on yhtä kaunis maisema ihasteltavanaan.

Tällä kaudella kenenkään keskustalaisen ei pitänyt päätyä näihin huoneisiin. Tai niin uskottiin.

Kulmuni oli yksi heistä, jotka vankimmin puhuivat eduskuntaryhmän kokouksissa oppositioon jäämisen puolesta. Voittajien olisi nyt kannettava vastuuta.

– Mutta nämä ovat yllätyksellisiä asioita, hän sanoo.

Yhtäkkiä tuore toisen kauden kansanedustaja oli myös elinkeinoministeri.

Kesäkuisessa uutiskuvassa Kulmuni näyttää hämmentyneeltä, kun hänet keskustan puolue-elinten yhteiskokouksessa kukitetaan.

– Joka aamu minulla on kiitollinen olo siitä, että saan tulla palvelemaan isänmaata tällaiseen tehtävään.

Yleensä Katri Kulmunista muistetaan kertoa, että hän on Paavo Väyrysen löytö.

Se vähän naurattaa ministeriä. Tavallaan se on totta: vajaa kymmenen vuotta sitten Väyrynen soitti hänelle ja pyysi ulkomaankauppaministerin avustajaksi.

– Moni meistä on ollut Paavon avustaja. Esko Aho, Annika Saarikko, Anu Vehviläinen, Kulmuni luettelee.

Reilun puolen vuoden pesti päättyi kevään 2011 eduskuntavaaleihin, joissa myös Kulmuni päätti kokeilla kannatustaan.

Vaalirahakohussa ryvettynyt keskusta kärsi historiallisen tappion ja suuntasi oppositioon. Kulmuni sai kuitenkin yllättyä.

Lapin vaalipiirissä keskusta hävitti yli 10 prosenttiyksikköä kannatuksestaan, mutta tuolloin 23-vuotias Kulmuni jäi vain 300 äänen päähän kansanedustajan paikasta.

Neljä vuotta myöhemmin myös moni Lapin ulkopuolella kiinnostui. Kuka on tämä tuore keskustan kansanedustaja, joka sai kirkkaasti yli 9 000 ääntä ja nousi ääniharavana eduskuntaan, ohittaen jopa itsensä Paavo Väyrysen?

Torniosta kotoisin oleva Kulmuni syntyi poliittisesti aktiiviseen perheeseen. Isä oli mukana keskustan paikallisyhdistyksessä, kotona pidettiin tupailtoja.

Kyllä Kulmuni silti kertoo harkinneensa muitakin puolueita. Sdp ja kokoomus karsiutuivat heti pois, sillä ne olivat ”keskittämispuolueita”. Vasemmistoliitto taas ei tarjonnut sopivaa yrittäjähenkisyyttä. Niinpä Kulmuni liittyi keskustan jäseneksi 18-vuotiaana.

Nyt hänen puolueensa on ahdingossa. Hallinto kyllä rullaa ja asiat hoidetaan. Mutta puoluetta ei johda kukaan.

Se näkyy oireiluna. Puolueväki kokee tilanteen epäselvänä, riidat ja konfliktit kärjistyvät. Keskustalaisten ei ole hyvä olla. Kannatus on ollut jo pitkään alle 15 prosentin.

– Ehkä meillä on ollut pidemmän aikaa sellainen puhumattomuuden kulttuuri, Kulmuni sanoo.

– Jossain vaiheessa isoista jännitteistä tuli taakka ja rasite. Eikä tämä ole vain viimeisten vuosien, vaan koko 2000-luvun ongelma.

Sen hän haluaisi muuttaa. Siksi Kulmuni ilmoitti kesäkuussa tavoittelevansa puolueen puheenjohtajan paikkaa. Viikko sitten hän kertoi kampanjoivansa toivon puolesta.

Siitä tulee mieleen kokoomuksen vanhat ”toivotalkoot” yli kymmenen vuotta sitten. Ja Barack Obaman Hope-kampanja.

– Sama epätoivo, joka vaivaa keskustaa, vaivaa myös monia suomalaisia, Kulmuni selittää.

– Meillä on paljon huolia ja murheita erilaisista asioista. Toisia ahdistaa ilmastonmuutos, jotkut pelottelevat maahanmuutolla. Mutta keskustan pitäisi luoda ihmisille toivoa ja tarjota ratkaisuja. Ei kaikki ole niin toivotonta kuin miltä näyttää.

Kulmuni ajattelee, ettei aluepolitiikassa ole kyse vain maaseudusta tai harvaanasutuista alueista. Helsingissä vuokrat nousevat ja päiväkodit saattavat olla yllättävän kaukana kotoa.

Lukion jälkeen Kulmuni haki ja pääsi Lapin yliopistoon opiskelemaan kansainvälisiä suhteita. Myös Helsingin yliopistoa hän harkitsi, mutta Rovaniemellä tunnelma tuntui paremmalta.

Kuten moni poliitikko, myös Kulmuni toimi opiskelijapolitiikassa. Keskustanuorissa ja ylioppilaskunnassa hän koki, että maakuntien korkeakoulut ovat toisinaan uhattuina.

Toivon lisäksi Kulmuni haluaakin kampanjoida kotiseutujen puolesta.

Tarkoittaako se samaa asiaa kuin perinteinen aluepolitiikka?

– Voi sitä siksikin kutsua.

Mutta Kulmuni ajattelee, ettei aluepolitiikassa ole kyse vain maaseudusta tai harvaanasutuista alueista. Helsingissä vuokrat nousevat ja päiväkodit saattavat olla yllättävän kaukana kotoa.

– Myös näiden kotiseutujen alueella epätasa-arvoa pitäisi pystyä kitkemään, hän sanoo.

– Että missä tahansa, missä ihminen asuu, täytyy olla hyvä lähiyhteisö. Se on se juttu, miksi keskusta on olemassa.

• Lue myös: Näin Katri Kulmuni vastasi Ylen vaalikoneeseen eduskuntavaalien alla

Aluepolitiikkaa pidetään keskustan leipälajina. Mutta entä jos se ei enää puhuttele kaupungistuvaa Suomea? Entä jos poliittinen polarisaatio rokottaa entisestään puolueita, jotka eivät osaa päättää, ovatko ne konservatiiveja vai liberaaleja?

– Eikö kaupungistuminen ole jatkunut 10 000 vuotta, ja ihmisillä on kuitenkin edelleen kotiseutuja? Kulmuni kysyy.

– Konservatiivit ja liberaalit ovat aina mahtuneet keskustaan, koska keskustalaisia yhdistää omaan lähiyhteisöön vaikuttaminen. Ihmiset saavat olla näistä kysymyksistä sitä mieltä kuin ovat.

Kulmuni kertoo kampanjalehdessään, että hän harkitsi myös vihreitä. Mutta se kariutui ”luontosuhteeseen”: Kulmunin mukaan hänelle luontosuhde on ”maaseudun ihmisen luontosuhde”, ei ”asfalttivihreiden romantisoitu ja tosielämälle vieras yhteys”.

Ja lapsuudesta on ikäviä muistoja kettutytöistä, jotka päästivät kotikylässä minkit irti.

Kulmuni korostaa haastattelussa, että keskustan vahvuus on sen kyky yhteistyöhön. Viime kaudella tultiin toimeen oikeiston kanssa, nyt tullaan toimeen vasemmiston ja vihreiden kanssa.

Tai niin ainakin sanotaan. Julkisuudessa keskusta ja vihreät näyttävät riitelevän keskenään. Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne saa soitella Kulmuninkin puoluetovereille, pyytää heitä rauhoittumaan.

– Ainahan pääministeri joutuu pitämään koko palettia kasassa. Kun on viisi puoluetta, niin kaikilla on omia painotuksia ja intressejä. Välillä kuohahtaa ja tunteet leiskahtaa, Kulmuni pohtii.

– Silloin voi muistuttaa, että me olemme kaikki kuitenkin yhdessä sovitun hallitusohjelman takana.

Kulmuni muistuttaa, että myös keskusta ja vihreät ovat tehneet aiemmin yhteistyötä, ihan onnistuneesti.

– Varmaan se jännite tulee siitä, että molempien logot on vihreitä. Minä ajattelen, että eihän vihreys ole mikään yksinoikeus kellekään. Meillä on vähän hankausta siitä, että millaisesta vihreydestä on kysymys.

Vihreyden laji mietityttää myös puolueen sisällä. Puolueen suhdetta ympäristöön olisi mietittävä tarkoin tulevina vuosina, moni puoluetoveri arvioi.

Puheenjohtajakisailu näyttää tasaiselta. Maaseudun Tulevaisuuden tuoreessa kyselyssä kansa suosii hieman enemmän Antti Kaikkosta, Puolueväelle tehdyistä kyselyistä ei nouse selvää suosikkia.

Keskusta on 2000-luvulla kerran aiemminkin kärsinyt historiallisen tappion ja pystynyt nousemaan. Kohtalon kysymys kuuluu, onnistuuko se toista kertaa.

Kulmuni ajattelee, että edellytykset ovat hyvät. Keskusta on hänen mukaansa suomalaisen politiikan tasapainottava voima, joka on onnistunut uudistumaan kerta toisensa jälkeen – kunhan se vain saa rivinsä suoriksi ja suuntansa selkeäksi.

Katri Kulmuni luottaa keskustaan, mutta hän onkin niin keskustalainen kuin olla ja voi. Voivatko ihmiset, jotka eivät ole samalla tavalla aatteeseen kasvaneita, samastua häneen?

– Minun tarinani on yksi kertomus keskustalaisuudesta, mutta mukaan mahtuu monia muitakin. Keskustassa on seinät leveällä ja katto korkealla, Kulmuni sanoo.

Puheenjohtajakisailu näyttää tasaiselta. Maaseudun Tulevaisuuden tuoreessa kyselyssä kansa suosii hieman enemmän Antti Kaikkosta. Puolueväelle tehdyistä kyselyistä ei nouse selvää suosikkia. Suuria eroja Kaikkosen ja Kulmunin mielipiteistä on niin ikään turha etsiä.

• Lue myös: Toinen sanoo "mie" ja toinen "mä", mikä muu erottaa keskustan johtajakisaajat Kaikkosen ja Kulmunin toisistaan? Ainakin menokuri ja kurinpito

Suuret piirit ratkaisevat ehdokkaiden kohtalon. Kulmuni pohtii, että hänen omalla kohdallaan se tarkoittaa pohjoisten piirien kannatusta.

Puolueessa puheenjohtajakilpailuun on kaivattu myös lisää ehdokkaita. Eivätkö Kulmuni tai Kaikkonen kelpaa?

– Ehkä se kertoo siitä perinteestä, mikä keskustassa on. Meillä on kyllä rähisty ja pistetty ehdokkaita selkä seinää vasten, Kulmuni pohtii.

– Keskustassa ei pelätä yhteenottoja. Se on terveen kansanliikkeen mieltä.

Myös puolustusministeri Antti Kaikkonen pyrkii keskustan puheenjohtajaksi. Ylen juttu Antti Kaikkosesta ilmestyy ensi lauantaina.

Lue lisää:

Miten saada nuoret ja kaupunkilaiset kiinnostumaan keskustasta? Yle seurasi, kun puheenjohtajaehdokkaat kohtasivat lauantaina Rovaniemellä

Analyysi: Taistelua keskustan johtajuudesta on käyty kulisseissa yli puolitoista kuukautta – Ehdokkaiden julkiset kaksintaistelut alkavat tänään

Analyysi: Vastaukset ”Vanhasen vaalikoneeseen” eivät paljasta linjaeroa keskustan puheenjohtajakisailijoiden väliltä

Tätä juttua lukeva käy todennäköisesti läpi kolme vaihetta.

Ne ovat: "Anteeksi, kuka on Lauri Ainala?"; "Mitä asiaa Lauri Ainalalla on?"; ja lopulta: "Jos kaikki on totta, mitä Lauri Ainala keksii seuraavaksi?”.

57 000 euron arvoinen tiedosto

Jeskamandeer.

Muita sanoja ei tule mieleen tekstitiedostosta, jonka otsikko on Työskentelysuunnitelma ajanjaksolle 2019-2020. Vaikka tulisikin, ne eivät olisi riittävän kuvailevia.

Kyseinen tiedosto on Lauri Ainala -nimisen henkilön apurahahakemus, ja syy siihen, että hän nauttii parhaillaan 57 600 euron arvoista taiteilija-apurahaa Koneen Säätiöltä.

On ihme, jos hakemusta lukiessa ei hengästy. Siinä mainitaan seuraavat tulevat teokset vuosille 2019–2020:

Kokeellinen dokumentti; elokuvaprojekti; kirjan kirjoittaminen; hiphop/rap-projekti; vielä määrittelemätön teos jonka muoto ei ole selvillä; kasvien äänistä äänitaidetta tekevä projekti; poikkitaiteellinen taidenäyttely ja tapahtumakokonaisuus; työryhmän kanssa tehtävä kokemuksellinen taideprojekti liittyen eläinten havainnointikykyyn; luvattoman metsäsaunan dokumentoiminen.

Kyllä, edellisessä listauksessa tapahtuu niin paljon ja äkkiä, että sitä on vaikea sulatella.

Jeskamandeer.

Kuka on Lauri Ainala?

Lauri Ainala on 36-vuotias savonlinnalainen. Hänestä meinasi tulla normaali.

Vuonna 2004 Ainala oli opiskelemassa Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksella luokanopettajaksi. Kesken teknisen työn oppitunnin hän teki päätöksen.

– Lähdin täysin yhtäkkiä luokasta, enkä palannut koskaan, Ainala kertoo keittiönpöytänsä äärellä Savonlinnassa.

Omakotitalon keittiön seinät ovat värikkään lintukuvioisen tapetin peittämät. Kaapit on maalattu punaisiksi, lattia siniseksi, uunin yläpuolella on Kristus-figuuri, seinällä kuvataiteilijapuoliso Emma Ainalan tauluja.

Lauri Ainala istuu väriloiston keskellä mustassa black metal -yhtye Burzumin paidassa ja syö herneitä.

– Opintojen lopettaminen oli ollut ajatuksissa ennenkin, mutta oppitunnilla tuli sellainen olo, ettei ole mitään järkeä olla siellä, hän jatkaa.

Ainala kokeili muitakin tapoja elää normaalielämää – sellaista, mitä muutkin elävät. Hän etsi pitkään paikkaansa seurakuntanuorien piiristä ja mietti koulutusta vastaavaa työtä itselleen.

Mikään ei toteutunut.

Jännittävää.

Niin Ainala ajatteli pikkupoikana Savonlinnassa, kun hän kiinnitti huomiota äitinsä lapsuudenkodin naapuritaloon ja sen poikkeuksellisin asukkaisiin. Naapurissa asui puliukkotason alkoholisteja, ja se kutkutti lapsen mielikuvitusta.

Eräänä päivänä Ainala oli rannassa äitinsä ja veljensä kanssa, kun yksi puliukoista lähti rymyämään talolta päin heitä kohti. Äiti ja veli pääsivät pois, mutta Ainala jäi seisomaan paikoilleen.

Mies saavutti hänet. Rappion keskeltä pilkahti iloisuus ja ystävällisyys.

– Se ukko sanoi: "Hei! Ota tuosta rahaa, menehän ostamaan jätskiä", Ainala kertoo matkien miehen rouheaa ääntä.

Katujen miehiä oli myös koulun viereisessä metsässä, kun Ainala vietti lapsuutensa alkua Porvoossa. Osa miehistä oli sodan käyneitä – “old school -puliukkoja”, kuten Ainala määrittelee. Yksi miehistä oli hänen koulukaverinsa ukki. Ainala vietti kavereidensa kanssa metsässä aikaa miesten juttuja kuunnellen.

– Mutta saattoihan heillä olla esimerkiksi paskat housuissa. Oli se myös vähän iljettävää, hän muistelee.

Pahan ja väärän sijaan hän kertoo nähneensä rappiotilassa olevissa ihmisissä inhimillisyyttä.

– Enemmänkin säälitti, että hittolainen. Tuollakin tyypillä on kakka housuissa.

Myöhemmin alkoholistien asutus autioitui, sillä siellä tehtiin kaksi henkirikosta.

Sen jälkeen Ainalan oli suorastaan pakko mennä viettämään aikaa talossa tutkaillen sitä.

Se ei jäänyt viimeiseksi autiotaloksi Ainalan elämässä.

Savonlinnalaisessa hylätyssä meijerissä roikkui ruumis. Se oli oletettavasti ollut rakennuksessa jo kuukauden päivät, kunnes parikymppinen Ainala kavereineen löysi hirttäytyneen miehen.

Viime vuonna Ainala julkaisi kirjan nimeltään Tuote, joka oli myös kyseisen meijerin nimi. Siinä hän kuvailee tapausta tarkkaan:

"Eräs paikalla ollut kovan luokan kotimainen artisti, Joose F.E. Keskitalo, muisteli myöhemmin laulunsa sanoissa, että "kauniimpaa miestä en ole nähnyt."

Hylätty meijeri oli kiinnostanut kaveruksia aiemminkin, mutta ruumiin löytämisen jälkeen poliisi sinetöi rakennuksen.

Ainala muutti sinne kavereidensa kanssa asumaan useiden kuukausien ajaksi sivullisten häiritsemättä. Sittemmin Ainala on ajatellut, että Tuote symbolisesti synnytti hänet ja hänen työnsä nykymuodossaan (Helsingin Sanomat).

Myöhemmin Ainala selvitti kuolleen miehen henkilöllisyyden. Hän ei halua kertoa tämän tarinasta enempää itsemurhan tehneen omaisten takia, mutta kertoo käyneensä miehen haudalla monta kertaa vierailemassa.

Hän asutti kavereineen myös Densopöksäksi nimettyä autiotaloa. Sinne he ryöstivät virtaa viereisen parkkipaikan sähkötolpasta.

Ainala koki autiotaloissa asumisen vapauttavana.

– Tuntui, että voi tehdä mitä huvittaa, mutta tavalla, joka ei vahingoita ketään muita, hän toteaa.

Ainala asuu nykyään omakotitalossa puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa. Ennen Ainaloita talossa on naapurien mukaan riehuttu, kasvatettu kannabista ja nähty lukuisia poliisivierailuja.

– Tämä on ollut vähän pahamaineinen paikka täällä naapurustossa, Ainala kertoo.

Tokihan se piti ostaa.

Bändi, joka lopetti kesken kulttisuosion

Ainala ei kutsu itseään taiteilijaksi – paitsi apurahahakemuksissa. Niissä sanaa on pakko käyttää, jos mielii saada rahoitusta. Taiteen sijaan hän kokee tekevänsä asioita, jotka pitää tehdä, koska kukaan muukaan ei niitä tee.

– Se on jokin sisäinen pakko. Ehkä se on typeräkin pakkomielle, josta pitäisi hankkiutua eroon, hän toteaa.

Vaik oli vasta nuori / Tajus mitä elämä on ku pelle hermanni kuoli / Päällä miesten on laudat / Sisällä patsaiden haudat.

– Paavoharju kappaleessaan Patsaatkin kuolevat

Jos Ainalan nimi on tuttu, olet todennäköisesti Paavoharju-yhtyeen fani.

Paavoharjua on kuvailtu "Lauri Ainalan musiikillisten kokeilujen" ympärille syntyneeksi kollektiiviksi, jonka tarkoitus oli tehdä "uskonnollisia hymnejä hylätyille rakennuksille" (Rumba). Toisena kantavana voimana bändissä oli Ainalan veli Olli Ainala.

Yhtye lopetti yllättäen vuonna 2013, mutta ehti kerätä arvostusta: sen tuotantoa kehuttiin muun muassa arvostetuissaThe Wire ja Pitchfork -julkaisuissa (Rumba). Paavoharju soitti Roskildessä (Savon Sanomat), ja viimeisenä tuotantonaan kollektiivi teki levyn, jossa olimukana muun muassa Paperi-T (Rumba).

Ne eivät ole vähäisiä saavutuksia bändille, jonka ensimmäisellä levyllä ei ollut esittäjätietoja ja jota ulkomainen media ehti luulla jonkinlaiseksiuudelleensyntyneiden, musikaalisten kristittyjen metsäläisten lahkoksi (Rumba).

Paavoharju nauttii yhä kulttimainetta, mutta Ainala on siirtynyt jo seuraaviin pakkomielteisiin.

CV:n perusteella on erikoista, ettei Ainalaa tunneta Suomessa laajemmin.

Tosin hänen teoksiinsa on saattanut törmätä, tiesipä sitä tai ei. Unien Savonlinna -teos oli näytillä Kiasmassa, ja museossa on parhaillaan esillä Ainalan, Dzamil Kamangerin ja Kalle Hammin teos Emigranttitarha. Unien Savonlinna on nyt Alankomaissa, mutta Ainala ei muista tarkalleen, missä.

– Jossain Vleeshalissa, isossa taidenäyttelyssä, hän toteaa.

Sitäkään hän ei vienyt Vleeshaliin itse, vaan teos pyydettiin sinne.

Mitä asiaa Lauri Ainalalla on?

Me olemme toinen voima / ensimmäinen väistyvä / vaan kun tulee kolmas voima / on loppu lähellä.

– Paavoharju kappaleessaan Tattarisuo 1931

Jos Ainalaa ei ainakin epäile jonkinlaiseksi salatiede-esoteerikoksi, on puusilmä. Taiteilijaa on tituleerattu haastatteluissa muun muassa "nuhruiseksi uskovaiseksi" (Helsingin Sanomat), mutta Ainala itse kieltää olevansa varsinaisesti kristitty. Hän on kirkosta eronnut, uskonnollisen lapsuuden elänyt seurakuntanuori.

Mutta miksi nyökkäyksiä salatieteisiin löytyy hänen töistään niin paljon, että niskat kipeytyvät?

Esimerkiksi näin: Ainala julkaisi soolokappaleen nimeltään Le Droit Humain (erään vapaamuurariyhdistyksen nimi!); elokuvaprojekteissa hillutaan ristin kanssa hylätyssä taloissa ja vilautellaan pentagrammeja (satanistis-kristillisellä kuvastolla leikittelemistä!); Paavoharjulla on kappale nimeltään Tattarisuo 1931 (Tattarisuon silpomistapaukseen liittyvällä mustan magian mielleyhtymällä pelaamista!).

Ilmiselvää salatieteillä ja sen merkityksillä hassuttelua, eikö?

Ainalaa tenttaus huvittaa. Häntä yllättää se, että pentagrammit yhdistetään edelleen Saatana-juttuihin.

– Symboleita on hauska käyttää, koska ihmiset antavat niille niin vahvoja merkityksiä. Itse en anna, hän toteaa.

Yksi Ainalan merkityksillä huvitteleva projekti on nimeltään Savonlinnan palvojat. Se syntyi Facebook-kiistasta.

Pari vuotta sitten Ainala löysi Facebookista mukavankuuloisen ryhmän: Savonlinna sydämessä – Sydän Savonlinnassa. Hän liittyi ryhmään ajatellen, että kyseessä on kaupunkilaisten yhteinen ryhmä, johon voi vapaasti laittaa omia kuvia.

– Missään siellä ei sanota, ettei ryhmä olisi sellainen, Ainala huomauttaa.

Hän julkaisi ryhmään kuvia Tuotteesta ja Densopöksästä ajattelematta, että niissä olisi mitään pahaa tai provosoivaa. Ainalan mukaan kuvat saivat kuitenkin nopeasti negatiivisia kommentteja. Kuvia myös poistettiin.

Hän tuli siihen tulokseen, että ryhmä ei ole yhteiskäyttöön tarkoitettu, ja pitää sitä Savonlinnan brändäyksenä paikallisten yritysten hyväksi.

– Sillä jotenkin kiillotetaan kaupungin kuvaa. Että kyllä tämä on niin ihana ja mahtava, ja taas on sadas kuva Olavinlinnasta, Ainala arvioi kyllästyneenä.

Sittemmin hän on saanut ryhmästä potkut.

Sydän Savonlinnassa -sivun ylläpitäjä vahvistaa, että Ainalaa on estetty julkaisemasta sivulla. Syynä ovat lukuisat julkaisut, jotka olivat ylläpitäjän mielestä täysin asiattomia. Lisäksi hän kertoo, että kyseessä on yksityisen ihmisen ylläpitämä positiivinen harrastesivu – ei kaupungin.

Tästä hankauksesta syntyi Savonlinnan palvojat.

Se oli alun perin Ainalan luoma Facebook-ryhmä, johon hän laittoi provosoivaakin kuvamateriaalia.

– Vastalauseena Savonlinna sydämessä -ryhmälle, Ainala sanoo.

Hän tyrskähtelee jälleen. Provosoiva kuvamateriaali sisälsi muun muassa oksennusta, viinapulloja ja "kaikenlaista" mitä mieleen tuli.

Savonlinnan palvojat alkoi kerätä satapäin porukkaa. Ryhmälle tehtiin logo, jossa on pässinsarvet, pentagrammi ja numeroita.

– Logossa voisi olla piirrettynä vaikkapa tällainen paskaläjä, Ainala sanoo tyrskähdellen ja piirtää ilmaan sormella.

Tosin hän arvelee, ettei paskaläjä symboloisi ihmisille niin paljoa kuin pentagrammi.

Ainala on antanut Savonlinnan palvojat -ryhmässä eri ihmisille ylläpito-oikeuksia, joten sisältöä tulee kirjavalta joukolta.

– Sinne on välillä tullut sisältöä, jota miekin olen katsonut ja todennut: "Ei helevetti", Ainala sanoo ja repeilee nauruun.

"Ei helevetti" -osastoon kuuluu symboli, jonka Ainalan kaveri viilsi jalkaansa kännissä. Viiltokuvassa on Savonlinna sydämessä-ryhmän logo: sydän, josta kasvavat Olavinlinnan tornit.

Savonlinnan palvojat otti tunnuksen omaan käyttöönsä, mutta ylösalaisin käännettynä.

– Ne kaksi tornia ovat jalat, ja kolmas torni on kuin paskapökäle, joka tulee perseestä, Ainala selittää.

Taiteilijan asiallinen tyyli kakanhajuisten juttujen äärellä alkaa naurattaa. Samalla valkenee, miksi Ainalaa ei näy gallerioissa eikä salongeissa, joissa taiteilijat yleensä tekevät itseään tunnetuksi.

Häntä ei selvästikään kiinnosta lohileipien mutustaminen Savonlinnan oopperajuhlien väliajalla, vaan ennemmin satanismikuvastolla piikittely, huolestuttavat hylätyt rakennukset ja henkinen vastarannan kiiskeily, josta paisuu kollektiivisia taideteoksia.

Ne löytävät yleisön ja innostuneita kriitikkoja ilman lohileipiä.

Sittemmin Savonlinnan palvojat on levinnyt Facebook-ryhmästä projektiksi ja kollektiiviksi. Se on paitsi Ainalan viimeisimmän elokuvan, myös hänen levynsä nimi.

Ainala tekee myös muutamien henkilöiden kanssa erilaisia rakenteluprojekteja, jotka menevät Savonlinnan palvojien piikkiin. Sellainen oli esimerkiksi Mallastemppeliksi nimetty julkinen ja luvattomasti rakennettu metsäsauna (Voima), jonka Ainala joutui vastikään purkamaan. Kaupungin rakennusvalvonta kunei ollut suotuisa vuoropuhelulle asiasta (Itä-Savo).

Hän rakentaa saunaa parhaillaan Savonlinnassa, mutta ei tarkenna, missä.

Aikaisemmin Ainala on rakentanut saunan muun muassa Helsingin Tattarisuolle. Esoteriatuntosarvet saattavat värähdellä, mutta taustalla on silkka käytännöllisyys: Ainala asui aikaisemmin perheineen Tattarisuon lähellä. Sauna löytyy yhä jostain päin soista pöpelikköä. Senkin tarkka sijainti jää mysteeriksi.

Taiteilijan statuksesta huolimatta Ainala ei tunne itseään Savonlinnan kaupungin kultapojaksi. Mitään erityistä kiitosta ei projekteista ole herunut.

– Suhtautuminen on kylmän asiallista, mutta ei vihamielistä, hän toteaa.

Niin, siitä Savonlinnasta.

Savonlinnan palvojat -elokuvassa kuullaan pätkä Joose Keskitalon kappaleesta Pidä varasi kun saavut Savonlinnaan. Se menee näin:

Kaikki kaupungit muistuttavat toisiansa, niiden mitättömät erot, näennäisiä. Vain yksi on aito ja muut kopioita, vailla oikeita merkityksiä. (...) Ole vaiti kun saavut Savonlinnaan.

Ainalalla ja hänen yhteistyökumppaneillaan on raskaan sarjan pakkomielle kaupunkiin. Se ei mene kotiseuturakkauden piikkiin.

Pikemminkin Ainala kuulostaa siltä, kuin olisi Savonlinnalle jollain tavalla henkisellä tasolla vastuussa. Hän vaikuttaa jonkinlaiselta Batmanin ja Jokerin risteytykseltä: Savonlinnan hiljaiselta, mutta arvaamattomalta ja kaoottiselta vartijalta.

Ainala kokee, että rakentaa teoksillaan omaa maailmaa, jonkinlaista mielikuvituspaikkaa. Niiden kautta Savonlinnasta saa tyystin erilaisen kuvan kuin muista lähteistä saisi.

Lisäksi hän saa ideoita asioiden vastustamisesta. Kun Savonlinnaa ankeutetaan purkamalla vanhoja rakennuksia, Ainalaa hirvittää.

– Se vituttaa niin paljon, että pitää tehdä jotain ihan muuta.

"Nyt, ei perkele"

Ainala voisi varmasti olla toisenlainen taiteilija. Sellainen, joka kieltäytyy selittämästä töitään tai kertomasta motiiveistaan ja taustoistaan ja pyrkisi kontrolloimaan julkisuuskuvaansa.

Sen sijaan Ainala huolehtii lähinnä siitä, näyttääkö hän täysin “spurgulta” valokuvissa, sillä niin on kuulemma käynyt erään aiemman haastattelun yhteydessä. Lisäksi Ainala nauraa omista jutuista kertoessaan niin usein ja riemulla, että on vaikea kuvitella häntä pahantahtoiseksi.

Se on kiinnostavaa ottaen huomioon, että Ainala saa intoa kaupungille päänaukomisesta. Tosin hän vakuuttaa, ettei tee asioita pelkästään provosoimisen takia tai ärsyttääkseen.

Savonlinnalaiset, jotka löytävät hänen teoksiensa luo – kuten Mallastemppeliin – ovat ottaneet ne Ainalan mukaan myönteisesti vastaan. Ikäviä kommentteja tulee lähinnä internetissä.

Silloin Ainalaa harmittaa suvaitsemattomuus hänen teoksiaan kohtaan.

– Mutta se myös provosoi tekemään vain enemmän. Siitä tulee olo, että nyt, ei perkele, hän sanoo ja tirskahtaa sanojen välissä.

– Tehdään joku vielä paljon härskimpi juttu.

Kaksi vuotta sitten alkoi jälleen eräänlainen kapinallisten vastaisku Savonlinnan kaupungille, tällä kertaa Ainalan ystävän, kuvataiteilija Ville Löppösen taholta.

Se oli Savonlinnan Uusi Taidemuseo -niminen projekti. Kyseessä ei ole rakennus, vaan ryhmä, joka järjestää erimuotoista taidetta tarjolle maksutta. Se on vastalause sille, että kaupungissa ei ole lainkaan taidemuseota eikä Ainalan mukaan edes kaupungin ylläpitämää galleriaa.

Savonlinnan Uusi Taidemuseo kulkee nimellä SLUT. Lyhenne tarkoittaa englanniksi lutkaa ja ruotsiksi loppua, mikä oletettavasti sopii Ainalalle mainiosti.

Savonlinnan kulttuuripuoli ei vastusta projektia: kaupungin kulttuurijohtaja Outi Rantasuo suhtautuu SLUTiin sangen myönteisesti, vaikka kuuleekin tapahtuman nimessä kritiikkiä kaupunkia kohtaan.

– Erityyppisiä kulttuuri-ilmiöitä tarvitaan. Ne herättelevät ihmisiä, Rantasuo toteaa.

Tänä vuonna Ainala oli SLUTin taiteellinen johtaja ja kuraattori yhdessä Joose Keskitalon kanssa (Itä-Savo). Mukana on aikaisemmin ollut esimerkiksi nykysirkusta, runoutta ja kokeellista teatteria.

– Tänä vuonna oli rehvakkaampi ohjelma, Ainala huomauttaa.

Siihen kuului muun muassa Pertti Kurikan Nimipäivistä tutun Kalevi Helvetin kauhupiirroksia, Jan Ijäksen videoteos jossa on kolme tanssivaa uusnatsia, ja Heidi Hemmilän eli Hemuloordin videoteos, jossa piirretty penis kertoo hampurilaisravintolassa panemisesta.

Mitä Lauri Ainala aikoo tehdä seuraavaksi?

Tietokoneelta lähtee soimaan kappale. Se kuulostaa surumieliseltä, kadotettujen sielujen voihkinnalta, hypnoottiselta ja haikealta.

Kyseessä on yksi Ainalan apurahateoksista: Harmaa getto -kollektiivin levy, jonka pitäisi ilmestyä Svart Recordsin kustantamana marraskuussa. Ainala on tehnyt kappaleisiin raakapohjat, joiden pohjalta muut tekijät työstävät niitä eteenpäin.

Hieman elähtäneeltä pöytätietokoneelta on turha etsiä virtaviivaista musiikinteko-ohjelmaa. Ainala suosii Cool Edit Prota, joka näyttää Mauno Koiviston aikaiselta ilmaisohjelmalta.

Sitä ei parane aliarvioida. Todennäköisesti juuri vastaava kikkailun puute teki Paavoharjustakin kulttisuosikin.

Ainala kertoo, ettei tekninen osaaminen ole hänen vahvin lajinsa. Hän tekee silti.

Pakkomielteisyys tuottaa tulosta.

Tieto Ainalan lukuisista teoksista ja valtavasta työmäärästä alkaa jo sakkaamaan aivoissa. On silti parempi venyttää silmäluomet auki ja nähdä loputkin projektit. Ehkä tiedossa on toinenkin ruumis, tai vaikka uuden kultin perustaminen – mistä sitä tietää.

Ainala kertoo raivaavansa tilaa kirjan kirjoittamiselle paikassa, jota hän kutsuu "ranchiksi". Sinne pitää ajaa tovin, ja Ainala pyytää jälleen, ettei tarkkaa sijaintia kerrota.

Sekä Ainalan rakentamissa saunoissa että ranchissa on eräänlainen sisäpiirin leima. Niistä tietää, jos tietää, ja tietävä löytää perille tarvittaessa.

Ranch on tontti, jossa on omakotitalo, suuri navetta ja kosolti pihaa. Pihan reunalla juoksee muutama autoa säikähtänyt kukko, ja ne piiloutuvat metsään. Ainalan mukaan kukot kuuluvat talon vuokralaiselle, Jouni-nimiselle henkilölle, joka asuu navetassa ja syö kukot.

Pihalla seisova omakotitalo oli Ainaloiden koti vielä joitakin vuosia sitten. Se on täynnä tavaraa, vuokralaisen kiljupulloista tekemästä installaatiosta lastenleluihin ja Playstationiin.

Ainala on juuri aloittanut Orpokotijuhlat part 2 -nimisen teoksen työstämisen. Se on jatkoa hänen Orpokotijuhlat Saarella -nimiselle soololevylleen. Levyllä sekoitettiin uukuniemeläisyytenä tunnetun herätysliikkeen virrenveisuuta nykyaikaisempiin äänimaisemiin (Soundi).

Kakkososa tulee Ainalan mukaan olemaan jotain aivan muuta, mutta hän ei tiedä vielä itsekään, mitä tai missä muodossa.

Ranchissa on rauhallisempaa tehdä töitä kuin kotona, ja Ainala rentoutuu vanhassa talossa. Hän siemailee energiajuomaa tölkistä ja rummuttaa hajamielisesti reisiinsä. Sitten hän poimii lukemattomien esineiden pinoista Raamatun ja alkaa lukea ääneen. Sitä kestää minuuttitolkulla, sillä Ainala on paitsi innostunut, myös huvittunut.

Raamattu on samankaltainen kuin se versio, jota hän luki lapsuudessaan. Kyseessä on painos, jossa on tekstin lisäksi jakeiden selityksiä, ja niitä Ainala pitää selvästi säilyttämisen arvoisina – vähintäänkin hupimielessä.

Tontin pihalla on hylätty vihreä auto. Kun katse kulkeutuu sitä kohti, Ainala toteaa:

– Sekin on sauna.

Autosauna on täynnä kaljatölkkejä, mutta tyhjänä sinne mahtui kolmekin löylyttelijää.

Itse asiassa Ainala toivoo, että Suomi olisi täynnä itsetehtyjä julkisia saunoja. Ei tarvitsisi kuin tökätä sormella karttaan ja lähteä löylyihin juuri sinne, minne mieli tekee.

– Toivoisin, että ihmiset alkaisivat tekemään kaikkea vähän erilaista. Ei todellakaan tarvitse tehdä samaa kuin mie, mutta ehkä työni inspiroi ihmisiä tekemään sellaista, mikä heitä huvittaa, Ainala sanoo.

Niin Ainala on itse toiminut. Normaalielämään sopeutumaton mies rakensi oman vaihtoehtoisen maailmansa mielensä mukaan. Se koostuu hylätyistä taloista, saunoista, Savonlinnan palvonnasta ja anarkiasta.

Eikä Ainalalla ole muuta paikkaa, mihin mennä.

– Omat viritelmät – saunat ja tämä ranch – ovat tärkeitä, koska mitään vanhoja paikkoja ei enää ole jäljellä. Ei suvun paikkaa, ei lapsuudenkotia, ei mitään.

Ainalan esitellessä navetassa olevaa toista saunanalkua alkaa kova ropina. Rankkasade yltyy.

Ainala kiroilee ja päättää palata vielä ranchin talon suojiin puuhastelemaan. Raivattavaa riittää, mutta apurahaa on jäljellä vielä vajaat puolitoista vuotta.

Jos ideat loppuvat, hän ei edes haluaisi apurahaa. Se olisi liian ahdistava tilanne. Ainala palaisi mieluummin työttömäksi työnhakijaksi.

– Voisin hakea hautausmaalle töihin, tai olla vaikka parkkipirkko, hän toteaa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa hymyillen:

– Tietenkin johtaja.

Ainala katoaa ranchin uumeniin ja jättää energiajuomatölkin muiden tölkkien joukkoon ikkunalaudalle.

Kaupungista poispäin ajaessa tulee vastaan kyltti:

Savonlinna – Tervetuloa uudelleen.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1929 Suomessa myrskysi. Voimakas tuuli oli puhaltanut koko maassa jo viikon. Samaan aikaan kun sää pilasi Helsingissä yleisurheilun Suomi-Ruotsi-maaottelun avajaistunnelmat, Tampereen keskustassa kaatui puita ja lähettien kärryt karkailivat kaduilla tuulen mukana.

Näsijärvellä aallot löivät useiden metrien korkeudelle ja rannoilla pienemmät veneet olivat painuneet veden alle. Kolmelta iltapäivällä Mustanlahden satamassa värjötteli silti suuri määrä ihmisiä. Satama oli muutenkin vilkas, mutta viikonloppuna väkeä oli tavallistakin enemmän. Maalaisilla oli ollut maitotilipäivä, ja pohjoispirkanmaalaisia pariskuntia oli käynyt Tampereella myymässä marjoja ja muuta satoa.

Tunnelma oli levoton. Myrskyisälle järvenselälle uskaltautuminen arvelutti. Laivamatka oli kuitenkin monelle ainoa keino päästä esimerkiksi Kuruun ja Länsi-Teiskoon.

Laivat suuntasivat aallokkoon yksi toisensa jälkeen pääsääntöisesti aikataulussaan. Tarjanteen lähtö tosin viivästyi kun osa matkustajista tahtoi viime hetkellä pois kyydistä.

Höyrylaiva Kurun kapteeni Onni Saarinen katseli järvelle huolestuneena. Tuulen nopeus ylsi puuskissa lähes hirmumyrskyn lukemiin. Saarisella oli ajettavanaan Näsijärven toiseksi pisin laivalinja. Matkaa taitettaisiin aavalla selällä, jolla aallot nousivat syysmyrskyssä vaarallisesti.

Aiemmin matkaan lähteneet laivat näyttivät pärjäävän aallokolle, joten lopulta kapteeni Saarinen päätyi lähtemään aikataulun mukaisesti kello 15:15. Myrsky alkoi uhitella välittömästi Kurun irrottua laiturista: tuuli painoi laivan takaisin ja poiju katkesi. Matkaan kuitenkin päästiin.

12-henkisen miehistön lisäksi Kurun kyytiin oli noussut lähes 150 matkustajaa. Rahtina laivassa oli rehujauhoja, paloöljyä ja bensiiniä.

Täyteen pakattu Kuru eteni puolta vauhtia aallokossa, jossa potkuri nousi aika ajoin ilmaan tärisyttäen koko alusta.

Rannoilla ja Näsikalliolla Kurun matkaa seurattiin jännityksellä. Harva matkustaja oli kannella huiskuttamassa saattajille, sillä suurin osa oli siirtynyt laivan sisätiloihin suojaan säältä. Hyteissä ja välikannella oli jännittynyt tunnelma: kengät kastuivat ja suurimpien aaltojen kohdalla joku kirkui.

Kolme kohtalokasta aaltoa

Matkustajien rahastaminen oli yhä kesken kun Kuru noin kuusi minuuttia lähtönsä jälkeen lähestyi Siilinkaria. Selältä vellovasta vedestä kohosi yhtäkkiä suurempi aalto, jonka osuessa laivaan tyhjät maitotonkat sinkoutuivat kannelta yli laidan.

Kapteeni Saarinen oli kokenut liikennöitsijä. Hän tiesi, että merillä oli tapana hiljentää koneita suurten aaltojen kohdalla, jotta laiva nousisi niiden mukana. Saarinen antoi käskyn sammuttaa koneet, mutta konsti ei toiminutkaan. Nyt Kurua oli mahdoton ohjata.

Pian ensimmäisen suuren aallon jälkeen iski seuraava. Se kallisti laivaa entisestään vasemmalle. Kolmannen aallon osuessa Kuru kaatui ja lähti nopeasti painumaan pinnan alle.

Laivassa syntyi pakokauhu. Useimmat matkustajat olivat sisätiloissa, ja laivasta tuli heille surmanloukku. Paremmassa asemassa olivat yläkannelle jääneet, joista muutamat pääsivät kiipeämään aluksen kyljelle.

Yksi kolmesta pelastusveneestä jäi uppoavan Kurun alle, toinen oli irronnut itsestään. Kapteeni Saarinen irrotti viimeisen veneen ja auttoi matkustajia sen kyytiin. Hän itse jätti laivan viimeisenä.

Kuru upposi parissa minuutissa. Pian myrskyisellä järvellä ei enää näkynyt jälkeäkään laivasta. Hyisen kylmässä vedessä kellui pelastusvöitä ja maitotonkkia, joihin aaltojen heittelemät ihmiset epätoivoisesti tarrautuivat.

Paljon katsojia, vähän auttajia

Kurun matkaa seurasi satamassa ja rannoilla suuri määrä katselijoita. Laivan kaatuessa tuuli kuljetti järveltä hätähuudon, joka kantoi kauas Näsikallion yli ja jonka silminnäkijät kuvailivat kuulostavan siltä kuin mieskuoro hurraisi.

Huudon kiiriessä rannoilla ja satamassa nousi hätä. Kurun matkustajat taistelivat hengestään satojen silmäparien edessä ilman, että heitä päästiin auttamaan.

Satamassa oli useita laivoja, mutta niissä ei ollut kapteeneita paikalla. Lopulta hinaaja Näsijärvi saatiin liikkeelle vapaaehtoisvoimin, ja purjehdusseuralta aallokkoon suuntasi yksi moottorivene.

Tarjanne ehtii apuun ensimmäisenä

Höyrylaiva Tarjanne oli lopulta viivytysten jälkeen päässyt matkaan viisi minuuttia Kurun jälkeen. Tämä koitui veden varaan joutuneiden onneksi, sillä Tarjanne pääsi apuun nopeimmin.

Tunnelma Tarjanteellakin oli sekava. Aallonmurtajan ohittamisen jälkeen pohjoismyrsky oli alkanut keinuttaa laivaa toden teolla, ja osa matkustajista oli äänekkäästi vaatinut matkan keskeyttämistä. Kun joku sitten huusi kannelta edellä matkustavan Kurun kaatuneen, alkoi myös Tarjanteella todellinen painajainen.

Kapteeni Niilo Karimaa ohjasi laivaansa täyttä höyryä kohti Kurua, joka kuitenkin upposi hänen silmiensä edessä. Tarjanne käännettiin kulkemaan perä edellä, ja peruuttavan laivan onnistui lopulta pelastaa muutamia veden varaan joutuneita vaikka pelastusveneitä ei pystyttykään myrskyssä laskemaan.

Myöhemmin kapteeni Karimaa paheksui Tarjanteella matkustaneiden hysteeristä käytöstä, joka vain hankaloitti pelastustöitä. Kylmähermoinen miehistö sen sijaan sai kiitosta. Erityisesti mainittiin luotsiperämies, joka toimi esimerkillisesti vaikka hänen oma poikansa hukkui Kurun mukana.

Pohjaan pelastajan silmien edestä

Auttajien työ oli kovassa myrskyssä vaikeaa. Veden varaan joutuneet olivat niin kylmän kohmettamia, että moni vajosi pohjaan aivan pelastajien silmien edessä. Toiset olivat löytäneet jotakin, jonka varassa kellua, mutta osa heistäkin hukkui kun toiset tarrasivat heihin hädissään.

Pelastustyöt olivat nopeasti ohi. Näsijärvestä saatiin nostettua hengissä vain 22 ihmistä. Rannoilla levisi huhuja, joiden mukaan joku olisi onnistunut uimaan Siilinkarille. Hinaaja Näsijärvi ajoi varan vuoksi tarkastuskäynnille, mutta majakalta ei löytynyt ketään.

Illan tullen tehtävänä oli enää valvoa, ajautuuko ruumiita rantaan.

Kuolleita oli 136. Myöhempään historiankirjoitukseen luvuksi tosin vakiintui 138, mikä johtui lukuisissa eri lähteissä julkaistuiden uhriluetteloiden päällekkäisyyksistä, joita kaikkia ei oikaistu.

Uhreja kuljetettiin satamasta avokärryillä valtavien ihmisjoukkojen seuratessa Hatanpään sairaalaan ja yleiseen sairaalaan.

Sairaaloiden eteisissä tapahtui seuraavan päivän Aamulehden mukaan "järkyttäviä kohtauksia, kun lapsiansa turhaan etsivät vanhemmat puhkesivat epätoivon ilmauksiin, tai kun omaiset löysivät toisensa".

Ruumishuoneelta loppuu tila

Kurun haaksirikko oli suuri uutinen sekä Suomessa että kansainvälisessä lehdistössä. Onnettomuus oli laajasti etusivuilla jo seuraavana päivänä. Tiedot esimerkiksi uhrien lukumäärästä vaihtelivat suuresti: toiset lehdet kirjoittivat 80 kuolleesta, toisissa osuttiin lähemmäs kun kirjoitettiin vain muutamankymmenenen pelastuneen.

Seuraavalla viikolla etusivuja hallitsivat uutiset vainajien etsinnöistä. Työ päästiin aloittamaan maanantaina tyynellä järvenselällä korostetun kauniissa säässä. Yli kaksikymmentä poliisia souti onnettomuuspaikan ja kaupungin väliä naarauslaitteiden kanssa.

Raskaimman työn tekivät sukeltajat, jotka noutivat vainajia Kurun hylystä. Heidän työnsä 15 metrin syvyydessä oli fyysisesti raskasta ja pohjaliejun vuoksi hankalaa.

Tehtävä oli myös henkisesti vaativa. Apuun kutsuttu helsinkiläinen syvänvedensukeltaja Kalle Raitanen antoi Aamulehdelle haastattelun, jossa kuvaili surullista näkymää hylyn sisällä. Hän kertoi, ettei uskonut yhdenkään peräsalongissa olleen päässeen laivan kaatuessa edes portaisiin asti.

Hylky saatiin tyhjennettyä viikossa, mutta naaraustyöt jatkuivat. Kaupungin ruumishuone oli mitoitettu vain 14 vainajalle, joten Kurun uhreja varten avattiin väliaikainen tila Frenckellin varastohuoneelle. Sinne tuotujen tuntomerkkejä jaettiin lehdissä. Sormuksen kaiverruksesta tai taskussa huuhtoutuneista papereista lukeminen varmisti monelle oman läheisen olleen uhrien joukossa.

Kapteenin maine puhdistetaan

Spekulaatiot Kurun haaksirikon syistä alkoivat pian. Lehdissä moitittiin huhujen hämmentävän kammottavan onnettomuuden jälkeistä mielialaa entisestään, mutta se ei lopettanut järkyttyneiden ihmisten puheita.

Kapteeni Saarisen päätöstä sammuttaa koneet aallokossa arvosteltiin. Hänet vapautettiin kuitenkin vastuusta oikeudenkäynnissä, jossa koneiden sammuttaminen todettiin merenkulkusäännösten mukaiseksi ratkaisuksi. Kurulta selviytyneet toivat myös ponnekkaasti esiin kapteenin esimerkillisen ja epäitsekkään toiminnan laivan kaaduttua.

Kurun onnettomuuden todennäköisin syy löytyy olosuhteiden ohella laivan rakenteesta. Uppoamattomaksi ja merikelpoiseksi mainostetun aluksen runkoon oli edellisvuonna tehty korotus. Tutkinnassa todettiin, ettei laiva enää korotettuna soveltunutkaan näin kovaan myrskyyn.

Uppoamiseen oli vaikuttanut myös Kurun kansilaudoitus. Se oli liian tiivis, eikä vesi päässyt kannelta pois. Lisäksi laivan ikkunaluukut aukesivat suunnitteluvirheen vuoksi sisään päin.

Yli 20 pitäjän suru

Tragedia oli valtava. Se kosketti Tampereen lisäksi 20 muutakin pitäjää. Paikkakunta toisensa perään kaivoi kirkkomaalleen yhteishaudan ja suruliputti yhteiselle menetykselle. Pahiten kärsi Länsi-Teisko, joka menetti viisi prosenttia kaikista asukkaistaan.

Huvit peruttiin. Tampereella jäivät väliin kaupungin suuret 150-vuotisjuhlallisuudet, ja esimerkiksi uuden hienon Hämeensillan näyttävät patsaat toimitettiin paikoilleen paljon aiottua pienemmin menoin.

Kurun mukana hukkuneista suuri osa oli alle 25-vuotiaita. Onnettomuuden jäljiltä lapsia jäi orvoiksi ja taloja vaille isäntäväkeä. Koko Suomi halusi auttaa, ja Kurun uhreille järjestetty keräys tuotti lähes kaksi miljoonaa markkaa. Näistä riitti avustukseksi melkein kolmenkymmenen vuoden ajan.

Tarjanne tervehtii yhä vanhaa tuttua

90 vuotta myöhemmin syyskuinen aurinko lämmittää ruosteista laivanrunkoa. Päivä paistaa aluksen kylkien läpi ja pohjalla suhisee tuuhea heinikko. Kurun jäänteet ovat maanneet jo yli puoli vuosisataa Visuveden Meijerin rannassa.

Onnettomuuden jälkeen Kurua ei jätetty muistomerkiksi Näsijärven pohjaan. Hylky nostettiin pian, ja se jatkoi liikennöintiä jo pian samana syksynä, vaikka osa omaisista ajatusta vastustikin.

Maantieverkoston parantuminen alkoi 30-luvulla näkyä sisävesilaivojen matkustajamäärissä. Kurulla oli lisäksi ristinään maineensa, jota kilpailijat surutta hyödynsivät. Alus muutettiinkin proomuksi vuonna 1938, ja siinä tehtävässä se palveli parikymmentä vuotta. Sitten se painui toistamiseen Näsijärven pohjaan, tällä kertaa tarkoituksella.

Esko Järvinen oli pikkupoikana paikalla kun surullisenkuuluisan laivan runko vuonna 1968 muutti hänen kotirantaansa.

– Lopullinen syy ei koskaan selvinnyt minulle. Kuulin kesätöissä sellaisia juttuja, että isäukko oli nähnyt Kurun pinnan alla ja lyönyt työkavereidensa kanssa vetoa siitä, että nostaa sen.

Yli sata vuotta sitten rakennetun laivan alkuperäistä asua on ruostuneen rungon äärellä vaikea kuvitella. Päivä paistaa aluksen kylkien läpi ja pohjalla kasvaa tuuhea heinikko.

Jotain oleellista Kuru kuitenkin yhä paljastaa: kyljissä näkyvät selvät merkit korotuksesta, joka kenties kaatoi laivan. Esko Järvisen mukaan tietynlaisessa kosteassa säässä keulan ruosteen alta hohkaa yhä laivan nimi.

Vuosien mittaan runkoa on käynyt katsomassa Järvisen arvion mukaan satoja henkilöitä. Kuru saa säännöllisesti tervehdyksen myös vanhalta tuttavaltaan.

– Kun Tarjanne-laiva ajaa tästä ohi reitillään, se tuuttaa aina Kurulle, Esko Järvinen kertoo.

Kurun runko on oleellinen osa Järvisen lapsuudenkodin rantaa ja poikavuosien muistoja. Jännittävä kiipeilypaikka ja uimahyppyteline on maannut hiekalla "aina", mutta nyt perhe olisi valmis luopumaan laivasta. Romuttamo ei ole ensimmäinen vaihtoehto.

– En toivoisi, että Kuru menee nauloiksi seinille. Haluaisin, että siitä jäisi joku konkreettinen muisto, on se sitten muistoesineitä tai muistomerkki.

Aika näyttää löytyykö surullista historiaa kantavalle laivalle jokin tapa jäädä kertomaan tarinaansa.

Kurun haaksirikon virallinen muistomerkki seisoo Näsikalliolla paikalla, jolta laivan kaatuminen nähtiin. Muistomerkin juurelle seisahtuja näkee yhä sataman, Siilinkarin ja järvenselän, jonka pinnan alle tasan 90 vuotta sitten päättyi lähes 140 ihmisen elämä.

Aikalaissitaatit Kurun tuho -dokumentista (1979).

Viljo Lähteenmäki pelasti oman ja äitinsä hengen ennen syntymäänsä – Vauva potki mahassa niin, että äiti jäi Kuru-laivan kyydistä

Maailman suurin design-palkinto meni tänä vuonna suomalaiselle Solar Foods -ruokateknologiayritykselle, yritys kertoo tiedotteessaan. Proteiinia hiilidioksidia ja sähköä hyödyntämällä tuottava yritys sai 100 000 euron suuruisen Index Awardin.

Yrityksen kehittämä Solein-proteiini on tiedotteen mukaan ympäristön haitat minimoiva ja sitä voidaan jatkossa tuottaa missä tahansa. Yrityksen mukaan proteiinisatoa voidaan korjata vaikkapa keskellä aavikkoa tai avaruudessa.

– Rakastamme sitä, että he käyttävät luonnollisia prosesseja ja osoittavat, ettei proteiinin tuotannon tarvitse kuormittaa ympäristöämme, palkintoraati kommentoi Solar Foodsin valintaa Index Awardin tiedotteessa.

Tiedemiesten ja yritysten on tarjottava ratkaisut

Index Awardsin tiedotteessa linjataan, että tapa jolla ruokimme itsemme, on myös perimmäinen syy sille, miksi emme jonain päivänä voi niin tehdä. Nykyinen ruuantuotantomallimme on kestämätön ja muun muassa 25 prosenttia ihmisen tuottamista kasvihuonekaasuista tulee tiedotteen mukaan ruuantuotannosta.

Solar Foods kertoo tiedotteessaan, että yrityksen kehittämä bioprosessi ja teknologia mahdollistavat jatkossa ruuantuotannon ilman maataloutta.

– En usko, että poliitikot saavat keksittyä konkreettista maailmanlaajuista toimintaa, jolla vähennettäisiin fossiilisen energian käyttöä. Siksi meidän täytyy tehdä se. Tiedemiesten, yritysten on tarjottava ratkaisut, joista kuluttajat voivat päättää, yrityksen teknologiajohtaja Juha-Pekka Pitkänen kertoo Index Awardin tiedotteen mukaan.

Solar Foods kertoo selvittävänsä parhaillaan tuotteensa soveltuvuutta eri ruokavalioihin ja kuluttajatottumuksiin. Tuotteen aminohappokoostumuksen kerrotaan olevan samankaltainen soijan sekä levien kanssa ja olevan täten optimaalinen ihmisen tarpeita ajatellen.

Proteiinin ensimmäisen vaiheen kaupallisen tuotannon on määrä alkaa vuonna 2021.

Kunnianosoitus globaaleja ongelmia vastaan taisteleville

Solar Foodsin tiedotteen mukaan palkinto myönnetään yritykselle vaikuttavimmasta, ihmisten elämää parantavasta ja ympäristövaikutuksiltaan merkittävästä ratkaisusta. Palkitut yritykset ovat pyrkineet ratkaisemaan muun muassa tasa-arvoon, ruuantuotantoon ja muovisaasteeseen liittyviä globaaleja ongelmia.

Tanskan valtion tukema designpalkinto jaetaan kahden vuoden välein ja 500 000 euron kokonaispalkintosumma jaetaan viiden kategorian kesken.

Tämän vuoden muiden palkinnon saajien joukossa oli muun muassa Microsoft Xbox-pelikonsolille kehitetty mukautuva ohjain, jonka on tarkoitus auttaa liikuntarajoitteisia pelaamaan.

Aiempia palkinnon saajia ovat muun muassa Raspberry Pi -pientietokone, Elon Muskin sähköautoyritys Teslan Roadster-auto sekä vettä juomakelpoiseksi suodattava Lifestraw-pilli.

Palkintoa on jaettu vuodesta 2005 lähtien. Kilpailun suojelijana toimii Tanskan kruununprinssi Frederik ja kruununprinsessa Mary.

Tanskan tavoitteena on olla hiilivapaa vuoteen 2050 mennessä.

Lue lisää:

Suomessa onnistuttiin valmistamaan proteiinia ilmasta – mullistava keksintö voi olla yksi ratkaisu maailman ruokapulaan

Polkupyöräily on elinikäinen taito, joka ei unohdu. Ei myöskään se, kuka taidon opetti. Näin totesi eräs pyöräilemään oppinut maahanmuuttajanainen Fabrizio Turcille.

Hän on yksi Pyöräliiton järjestämän alkeiskurssin opettajista eli koutseista Joensuussa. Kurssin tarkoituksena on opettaa pyöräilytaidottomia maahanmuuttajia pyöräilemään.

Kurssit ovat osa Veikkauksen rahoittamaa Maahanmuuttajat pyörille -hanketta, jonka myötä alkeiskursseja on järjestetty jo 40 ympäri Suomen.

Lähes kaikki kurssin suorittaneet ovat naisia, vaikka osallistumista ei rajoiteta sukupuolen perusteella. Syynä on todennäköisesti se, että maahanmuuttajien lähtömaissa miehille pyöräily on sallitumpaa.

– Olen kuullut myös, että miehet eivät uskalla kertoa, etteivät osaa pyöräillä. Tämä on tosin vain oma arvioni, Pyöräliiton projektipäällikkö FedericoFerrara sanoo.

Maahanmuuttajanaiset kohtaavat kurssilla pelkonsa

Ferraran mukaan monella kurssille saapuvalla naisella on pelkoja pyöräilyä kohtaan. Taustalla voi olla kulttuurisia tabuja tai sitten paha kaatuminen, josta on jäänyt pelko pyöräilyä kohtaan.

– Yli puolet sanoo kurssin alussa, että ei tästä tule mitään. Pikku hiljaa tulee kuitenkin onnistumisen tunteita ja emotionaaliset lukot aukeavat, hän sanoo.

Onnistumisten myötä kurssilaisten itsetunto kasvaa ja pyöräily alkaa sujua.

– Tuntuu, että heille tulee pari senttiä pituutta lisää, Ferrara sanoo.

Kursseilla 300 maahanmuuttajaa 35 eri maasta

Kurssitovat Ferreran mukaan olleet kysyttyjä, ja siksi toimintaa ollaan laajentamassa entisestään.

Hänen mukaansa alkeiskurssin on suorittanut nyt runsas 300 maahanmuuttajaa, jotka ovat edustaneet 35 eri kansalaisuutta.

– En pidä tarkkaa kirjaa, mutta suurin osa on Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maista, hän kertoo.

Alkeiskurssi koostuu kahdesta 90 minuutin opetusjaksosta, joilla pyöräilyä opetetaan kirjaimellisesti kädestä pitäen. Ferraran mukaan lähes kaikki oppivat kurssin aikana pyöräilemään vähintään lyhyitä matkoja suljetussa tilassa, kuten parkkipaikalla.

Pyöräily oli aiemmin vain haave

Joensuun kurssille osallistuu myös Marokosta Suomeen muuttanut RahmaElYounoussi. Hän kertoo pyöräilemisen olleen aiemmin vain haave, sillä kotimaansa kulttuurissa naisten pyöräily ei ollut tavallista.

Kurssilla El Younoussi on päässyt ensimmäistä kertaa elämässään pyörän satulaan.

– Olen todella iloinen, hän sanoo.

El Yonoussi etenee pyörällä vielä potkimalla maasta vauhtia. Pyöräliiton koutsit kuitenkin kannustavat vieressä El Yonoussia siirtämään jalkojaan polkimille.

Koutsina toimivan Fabrizio Turcin mukaan juuri osallistujien itsetunnon kohottaminen on teknisten neuvojen lisäksi tärkeää. Kannustaminen on tärkeää erityisesti jännittäjille

– On tärkeää kertoa heille, että kyllä he pystyvät ja esimerkiksi kaatuminen on sallittua, hän sanoo.

Polkemalla osaksi suomalaista yhteiskuntaa

Polkupyöräilyllä voi olla iso vaikutus maahanmuuttajien arkipäiväiseen elämään. Projektipäällikkö Ferreran mukaan moni maahanmuuttajanainen on kertonut kurssin auttaneen heitä itsenäistymään.

– He ovat esimerkiksi voineet mennä kauppaan ilman miestään tai pyöräretkelle perheen kanssa, mikä aiemmin ei ole ollut mahdollista, hän sanoo.

Ferraran mukaan kaikkien maahanmuuttajanaisten asema ei ole yhteiskunnassa kovin vahva. Monella on myös taloudellisia ongelmia, joten bussin käyttö tai auton omistaminen voi Ferraran mukaan olla liian kallista.

– Pyöräily voi auttaa esimerkiksi työpaikan haussa. Pyöräilytaito tukee maahanmuuttajien sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, hän sanoo.

Lue lisää:

Maahanmuuttajien pyöräilykurssille osallistunut Nora Kodi: Pyöräilen joka päivä

Nuori Anne Helenius oli untuvikkona vanhempiensa omistaman baarin tiskin takana vuonna 1979. Äiti osoitti erästä kanta-asiakasta ja sanoi, että tuolle et enää myy.

Epävarma myyjätär teki työtä käskettyä ja eväsi anniskelun Seppo Makkoselta.

– Sanoin, että ei siinä mitään. Vaihdan baaria, menen VPK:n baariin. Hänen isänsä hermostui, kun porukka alkoi lähteä perässäni, muistelee Makkonen.

Isä oli Matti Helenius, turkulaisen Raunistulan kaupunginosan korttelipubin isäntä.

Makkonenkin oli taas tervetullut seuraavana päivänä Masan Baariin, ja niin vain kävi, että Seppo ja Anne Makkosesta tuli lopulta aviopari.

Baarinpitäminen kävi liian raskaaksi

Välillä Anne Makkonen ehti käväistä muissakin hommissa, mutta elokuusta 1997 hän on jatkanut vanhempiensa työtä.

Nyt Masan Baarin ikkunaan kuitenkin on ilmestynyt monien tyrmistykseksi lappu, joka kertoo paikan sulkeutuneen. Asiakkaita kiitettiin menneistä vuosista.

Anne Makkonen kertoo päätöksen olleen oma. Vuokraisäntä olisi ollut halukas pitämään baarin talossa, vaikka kylillä muuta huhutaankin. Jatkajaa baarille ei ole ainakaan vielä löytynyt.

– Burnout varmaan iski, ei jaksanut enää. Tätä on nyt tehnyt yli 30 vuotta, niin tuli vaan olo, että nyt pannaan pillit pussiin ja sillä siisti, miettii Anne Makkonen.

Baarinpitäminen on kokonaisvaltaista työtä, jossa kelloa ei katsota.

– Kyllä siinä antaa itsestään kaiken, kun melkein joka päivä täällä on. Vaikka olisi vapaapäiväkin, niin aina tulee tekemään asioita, sanoo Makkonen.

Uskollisia asiakkaita kyllä olisi riittänyt. Vuosikymmeniä käyneiden kanta-asiakkaiden ohella baariin on löytänyt tiensä nuorempikin väki.

Monen etsittävä uusi olohuone

Hiljentyneen baaritiskin takana siivoilee baarimikko Ari Virtanen. Hän liittyi puolivahingossa henkilökuntaan 21 vuotta sitten; alun perin mies tuli asiakkaaksi heittämään dartsia ja pelaamaan biljardia.

– Eihän tässä itsekään enää ihan tuore poika ole, niin onhan tämä outoa. Mutta on oikeasti hyvin paljon ihmisiä, joille tämä on ollut olohuone, miettii Virtanen.

Virtanen on ylpeä, että on saanut olla osa kaupunginosan omaa baarikulttuuria. Retrohenkinen ja boheemi ilmapiiri on vetänyt puoleensa myös taiteilijoita, ja esimerkiksi M.A. Numminen on noteerannut paikan Baarien mies -kirjassaan.

– Lähiöbaareja tarvitaan ehdottomasti. On paljon yksinäisiä ihmisiä, joille ainut paikka on mennä baariin, siellä on ystäviä. Kyllä baarissa oleminen aina yksinolon voittaa, sanoo Ari Virtanen.

Kaupunginosan oman korttelipubin katoaminen onkin vetänyt monet mietteliäiksi.

Yksi heistä on Tomi Aaltonen, jolle baari on ollut luontainen paikka tulla lukemaan päivän lehdet kotimatkalla. Särpimeksi on saanut kahvia, vissyä, vettä – joskus lonkerokin maistuu raskaiden satamaduunien jälkeen.

– Täällä on ollut tosi hyvät ystävät, saa jutella ihmisten kanssa. Mutta on saanut myöskin istua rauhassa. Jos haluaa lukea lehden, kukaan ei häiritse, sanoo Aaltonen.

Kortteli- ja lähiöpubeilla on monasti maine häiriöiden tyyssijana, mutta ainakaan Tomi Aaltonen ei muista yli kymmenen vuoden ajalta nahinoita Masan Baarissa.

– Tälläkin baarilla on varmaan ollut aika hurja maine joskus kauan aikaa sitten, mutta se on muuttunut ihan täysin. Mielestäni on aika vanhanaikainen käsitys, että pubit olisivat rähinäpaikkoja.

Vain valuutta ja hinnat ovat muuttuneet

Raunistulan kantabaarin historia ulottuu aina 1950–60-lukujen taitteeseen.

Seppo Makkonenkin oli baarin asiakas jo kauan ennen Heleniusten aikaa. Hän muistelee olleensa toinen tai kolmas asiakas tiskin takana, kun keskiolut vapautui.

– Keskiolut maksoi 92 penniä silloin vuonna 1969. Baarissa ei ole oikeastaan muuttunut mikään. 70-luvun asiakasporukka on pysynyt aika tiiviisti koossa. Muutama on lähtenyt tuonne ylös.

Anne ja Seppo Makkonen muistelevat, että tiloissa toimi muun muassa Lounasbaari ja Rauni-baari. Jälkimmäiseen isä Matti Helenius tuli ovimieheksi ennen kuin alkoi pyörittää kuppilaa omalla nimellään.

Masan Baarissa valinnut kaurismäkiläinen tunnelma on vetänyt myös nuoria retro-henkisiin iltamiin, joissa asutkin ovat olleet menneiltä vuosikymmeniltä.

Osa muistoista on jo lähtenyt asiakkaiden matkaan. Seinillä erottuvat vaaleat laikut kertovat, missä vielä reilu viikko sitten oli taulun paikka.

Moniin tauluihin oli ikuistettuna baarin omia biljardi- ja tikkajoukkueita. Mittavat pokaalikokoelmat kiiltelevät vielä baaritiskiä kiertävällä ylähyllyllä.

– Vuosien saatossa Masan Baari on tullut tikkapiireissä tunnetuksi Ruotsia ja Englantia myöten, sanoo Anne Makkonen.

Hänen miehensä kehuu Masan Baarin joukkueiden menestyneen mainiosti vuosikymmenten varrella.

– 80-luvulla Masan Baarin tikkakerho Suomen parhaimpia kerhoja. Täällä oli monta maajoukkueheittäjää ja Suomen mestaruuksia vaikka kuinka paljon.

Baarielämä ei olekaan pelkkää oluen kanssa läträämistä, ja kanta-asiakkaat ovat pitäneet yhtä anniskelualueen ulkopuolellakin.

– Olemme käyneet paljon jalkapallomatseissa ja pelaamassa pienoisgolfia. Kyllä täällä selviäkin päiviä on, hörähtää Seppo Makkonen.

Haikeus iskee niin asiakkaisiin kuin omistajaankin

Baarin joukkueissa mukana ollut Tomi Aaltonen on monen muun tavoin mietteliäs, mistä nyt löytää uuden olohuoneen. Porukka kyllä aikoo jatkossakin pitää yhteyttä tavalla tai toisella.

– Turku on kyllä kaivannut tätä paikkaa, luulisin. Tässä kun on miettinyt muutaman päivän kotona, niin baari on ollut tärkeä juttu. Suru on puserossa, tosi ikävä, sanoo Aaltonen.

Anne Makkoselle muutos on varmasti suurin. Neljän vuosikymmenen jälkeen elämä ei enää pyörikään aamuvarhaisesta yömyöhään baarin parissa, kunhan loppusiivoukset saadaan tehtyä.

– Olen viettänyt enemmän aikaani täällä kuin kotona. Kyllä varmasti hyvin, hyvin haikea mieli tulee, kun avaimet luovuttaa viimeisen kerran.

Kaunis Veera -veistos nousi Lappeenrannassa puheenaiheeksi 50 vuotta sitten. Vitsiniekat ovat aikojen saatossa naljailleet, että mahtaako mitään veistosta edes olla olemassa.

Nyt ollaan jo hyvin lähellä, sillä tänä syksynä Kaunis Veera vihdoin asettuu lopulliselle paikalleen sataman tuntumaan.

Tarkkaa ajankohtaa teoksen julkistamiselle ei edelleenkään ole voitu määritellä, sillä veistosta ympäröivän vesialtaan rakentaminen on vasta alkuvaiheessa. Kaupunki aloittaa altaan pohjatyöt ja reunakiveyksen tekemisen sataman viereisessä Kasinon puistossa syyskuussa. Tavoitteena on, että koko teos on rakennettu valmiiksi tämän vuoden puolella.

Vielä alkukesästä kaupungissa haaveiltiin, että vesialtaan ja pronssiveistoksen yhdistävä teos julkistettaisiin juhlallisesti Lappeenrannan 370-vuotisjuhlien yhteydessä syyskuun alussa. Kesän aikana kävi selväksi, että aikataulu on liian tiukka.

Taiteilija on valmis kovaankin kritiikkiin

Itse Veera eli runsaan kahden metrin korkuinen pronssista valettu naisfiguuri on odotellut valmiina jo pitkän aikaa. Teoksen valmistanut kotkalainen kuvanveistäjä Markku Hirvelä suhtautuu edessä olevaan teoksen julkistukseen tyynesti.

– Jokainen katsoja tulkitsee taideteosta omalla tavallaan, ja hyvä niin. On hienoa, jos ihmiset ovat kiinnostuneita taiteesta ja keskustelevat siitä, Hirvelä sanoo.

Hän lisää olevansa valmistautunut kaikenlaiseen palautteeseen mutta paheksuu sitä, jos mielipiteitä kirjoitellaan nimettömänä lehtien tekstiviestipalstalle tai sosiaaliseen mediaan.

– Minua ei haittaa vaikka kritiikki olisi kovaakin. Mutta lähden siitä, että kritiikki on esitettävä omalla nimellä ja sen on oltava ammattitaitoista ja perusteltua, Hirvelä painottaa.

Hänen mukaansa olisi äärimmäisen huolestuttavaa, jos Veera-veistoksesta tai taiteesta yleensä ei syntyisi keskustelua.

– Jos ei ole keskustelua, eläisimme totalitarismissa, Hirvelä lausahtaa.

Markku Hirvelä on pitkän linjan kuvanveistäjä. Yksi hänen tunnetuimmista julkisista teoksistaan on kotikaupunki Kotkan veistospromenadilla sijaitseva, kahta ilvestä esittävä "Yökulkijat".

– Taiteen tehtävä on herättää kysymyksiä ja kyseenalaistaa vallitsevia arvoja, Hirvelä kertoo ajatuksistaan oman ammattinsa merkityksestä.

Kaunis Veera herättää intohimoja

Veera-figuuri veistoksen aiheena on ollut intohimoja herättävä puheenaihe Lappeenrannassa jo yli 50 vuotta sitten. Yleisradion arkistosta löytyy Kamera kiertää -niminen ohjelma vuodelta 1967, jossa esitellään Veera-aiheista patsasideaa. Ohjelmassa kerrotaan myös suunnitelmasta rahoittaa patsas kaupunkilaisilta kerättävällä Veera-verolla.

Myös Hirvelän Kaunis Veera on veistos, josta on riittänyt puhuttavaa vuosiksi. Keväällä 2015 hätkähdytti uutinen, että yksityishenkilö, liikemies Ossi Vilhu haluaa lahjoittaa kaupunkilaisten iloksi arvokkaan taideteoksen.

Lahjoittaja vertasi teosta merkittävyydeltään Helsinkiin 1908 pystytettyyn merenneitoveistokseen Havis Amandaan. Sen rahalliseksi arvoksi on ilmoitettu noin 100 000 euroa.

Syksyllä neljä vuotta sitten uutisoitiin, että Lappeenrannan kaupungilla, Museovirastolla ja teoksen lahjoittajalla menivät sukset ristiin veistokselle sopivasta sijoituspaikasta. Lahjoittaja ja taiteilija ilmoittivat vetäytyvänsä hankkeesta, jos heidän mielipidettään sijoituspaikasta Raatihuoneen puistossa ei kunnioiteta.

Sen jälkeen Veera vetäytyi julkisuudesta, kunnes keväällä 2018 keskustelu teoksen kohtalosta käynnistettiin uudelleen. Silloin kaupunki kertoi yrittävänsä vielä kerran löytää teokselle paikan. Kaikkien osapuolten hyväksymä sijoituspaikka Kasinon puistossa vahvistui viime keväänä.

Veera-neidolla ei ole yhtä ainoaa mallia

Kuvanveistäjä Markku Hirvelä aloitti oman Veeransa muotoilun savikimpaleesta, joka oli noin 250 kilon painoinen. Työvaihe oli taiteilijan mukaan yksi pitkän prosessin hauskimmista.

Hänellä oli tavoitteena löytää aidon kokoiselle savihahmolle muoto, josta välittyisi nuoruus, iloisuus, raikkaus ja vilpittömyys.

– Kaiken lähtökohtana oli ajatus pysäytetystä liikkeestä, josta syntyy energinen tunnelma. Sitä lähdin hakemaan erilaisten kokeilujen kautta.

Hirvelän mukaan Veera-veistoksen naishahmo on yhdistelmä useita malleja. Hän kertoo pyytäneensä malliksi moniakin nuoria naisia. Osa suostui, osa kieltäytyi.

– Itseasiassa lopputulos on kooste erilaisista malleista. Yhdistelin taiteilijan vapaudella eri puolia eri malleista. Onkohan noin neljä eri mallia, joita olen lopullisen hahmon etsimisessä käyttänyt, Hirvelä kertoo.

Savihahmon muovaamiseen Hirvelä arvioi käyttäneensä noin vuoden.

– Ne ovat täysiä työpäiviä. Kuvanveistäjän työ on hidasta käsityötä, Hirvelä kuvailee..

Neito valettiin neljässä osassa

Savimallin muovaamisen jälkeen alkoi moniosainen valumuotin valmistamisen työvaihe. Se on Hirvelän mielestä kuvanveistäjän työssä kaikkein stressaavinta.

– Jos yksikin työvaihe menee pieleen, niin kaikki on aloitettava alusta.

Kaunis Veera -veistoksen pronssivalu onnistui onneksi ilman suuria vastoinkäymisiä. Veistos on valettu neljässä osassa, ylä- ja alavartalo omina kappaleinaan, molemmat kädet erikseen. Valun jälkeen osat hitsattiin yhteen ja alkoi monivaiheinen pintakäsittely.

Viimeiseksi Hirvelä patinoi veistoksen pronssipinnan vihertäväksi happokäsittelyillä. Sävy tulee syvenemään jonkin verran sään ja ajan vaikutuksesta.

Hirvelän teoksessa Kauniin Veeran figuuri on asetettu seisomaan teräksisen kämmenen päälle. Käsi toimii teoksessa myös osana suihkulähdettä, kun kämmenen läpi pumpattu vesi valuu hiljalleen sen reunojen yli alas.

Hirvelällä ei ollut aiemmin kokemusta veden käyttämisestä taideteoksen osana. Hän kertoo, että toimivan teknisen ratkaisun varmistaminen vaati monia kokeiluja.

– Saunassa olen metallinkappaleen kanssa monet kerrat testannut, miten veden saa valumaan haluamallani tavalla, Hirvelä kertoo.

Käytännössä testi sujui niin, että taiteilija suihkutti letkulla vettä eri tavoin rei'itettämiensä metallipalojen läpi. Se mikä toimi pienoiskoossa oli sen jälkeen saatava näyttämään samalta vielä oikeankokoisen teräskäden pinnalla.

Lappeenrannassa Kauniin Veeran suihkulähdettä ei laiteta solisemaan enää ennen talven tuloa. Sen sijaan taiteilijan ja kaupungin yhteisenä tavoitteena on ehtiä kokeilla vesiaiheen kaikkien osien toimivuus ennen talvitaukoa, niin että vihdoin keväällä uusi suihkulähde olisi heti säiden lämmetessä käyttökunnossa.

Silloin katsojalle tarjoutuu ensimmäistä kertaa mahdollisuus hahmottaa vuosia odoteltu moniosainen kokonaisuus sellaisena kuin taiteilija on ajatellut sen valmiina näyttävän.

SHAXIAN Zhang Debin tiesi heti, mitä hänen piti tehdä.

Oli elokuu vuonna 2010, vuoden kuuminta aikaa Etelä-Kiinan sisämaassa. Pojan kuolemasta ei ollut kulunut edes vuorokautta, mutta Zhang oli asiasta varma.

Jostain oli löydettävä uusi lapsi.

Mitä heille muuten jäisi? Hiljainen koti, jossa kaksi vanhusta tuijottaisi toisiaan? Hiljaisuutta ja tyhjyyttä.

Zhangin perheeseen oli syntynyt aikoinaan vain yksi lapsi, sillä enempää ei Kiinan lain mukaan saanut hankkia. Nyt poika oli kuollut 23-vuotiaana.

Zhangista ja hänen vaimostaan oli tullut niin sanottu shidu-perhe: vanhemmat, jotka olivat menettäneet ainoan lapsensa. Molemmat olivat viisissäkymmenissä, joten uutta biologista lasta oli lähes mahdoton saada.

Oli liian myöhäistä.

Shidu tarkoittaa sananmukaisesti “ainoan menettämistä”. Tällaiset perheet ovat Kiinassa verrattain yleinen ilmiö. Tarkkoja tilastoja ei ole, mutta ainoan, aikuisen lapsensa menettäneitä perheitä on arvioitu olevan yli miljoona ja määrä on kasvussa.

Ilmiön taustalla on yhden lapsen politiikka, joka rajoitti kiinalaisperheiden lapsilukua vuodesta 1980 aina vuoteen 2015 asti. Kaupungeissa useimmat parit saivat tehdä vain yhden lapsen, maaseudulla sääntöihin oli enemmän poikkeuksia.

Parissakymmenessä vuodessa yhden lapsen perheistä tuli normi. Aiemmin suuria perheitä suosinut maa keskittyi vaalimaan ainokaisiaan.

Kiinassa ainoan lapsen kuolema on henkilökohtaisen surun lisäksi rankkaa myös sosiaalisesti. Vapaaehtoinen lapsettomuus on harvinaista ja lapset ovat perheen ydin. Jälkikasvua tarvitaan edelleen myös taloudellisista syistä.

Koska lapsi on perheessä usein itsestäänselvyys, lapseton perhe on outolintu. Myös Zhangin mielestä ajatus elämästä kaksin puolison kanssa oli sietämätön.

– Miten perhe voisi olla ilman lasta? Täällä kaikissa perheissä on lapsi. En voisi kuvitella muuta, Zhang sanoo nyt.

Jäntevä, pian 60-vuotiasliikunnanopettaja istuu kotinsa alakerrassa kertomassa tarinaansa.

Kiinalaisella mittapuulla pienessä Shanxianin kaupungissa sijaitseva talo on uusi ja suuri. Kolmessa kerroksessa riittää tilaa isovanhemmille ja vuokralaisille.

Pojan kuolemasta on kulunut yhdeksän vuotta. Tragedian syy oli masennus, niin Zhang haluaa sanoa, ei sen enempää. Käy kuitenkin selväksi, että kyseessä oli itsemurha.

– Olimme surun murtamia. Jos olisin tuolloin ymmärtänyt, mitä masennus on, olisin ehkä osannut auttaa.

Tällä kertaa osaan olla parempi isä, Zhang sanoo.

Vain kuukausi pojan kuoleman jälkeen perheeseen saapui uusi lapsi. Nyt poninhäntäpäinen 9-vuotias tulee alakertaan äitinsä kanssa. Illallisaika on lähellä.

Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, tyttö oli vain kaksi päivää vanha.

Hän oli syntynyt maaseudulla perheeseen, jossa oli jo yksi tyttölapsi. Maalla perheiden oli tuolloin lupa tehdä toinen lapsi, jos poikaa ei ensiyrittämällä saatu. Tässä perheessä tyttöjä oli nyt kaksi.

Zhangin kaukainen sukulainen työskenteli sairaalassa, jossa vauva oli syntynyt.

– Kylissä ihmiset haluavat yhä poikia. He luopuivat tytöstä, ja minä otin hänet, Zhang sanoo.

On aika lähteä syömään. Mukaan ravintolaan on kutsuttu kolme muutakin shidu-vanhempaa, nainen ja kaksi miestä. He kaikki ovat viisissä- tai kuusissakymmenissä.

Lapsen menettäminen on arka aihe, ja siksi muut kuin Zhang haluavat pysyä nimettöminä tai esiintyä vain sukunimellään.

Matka kulkee puiston laitaa kiireiselle kauppakadulle. Ilta on tummansininen ja hikisen kostea. Yksi vanhemmista, sukunimeltään Liao, nostaa kasvattityttärensä reppuselkään.

Kaksivuotias takertuu äitiinsä tottuneesti. Äitiys on Liaon iässään jo fyysisesti rankkaa. Tummien hiusten seassa harmailla suortuvilla on pian enemmistö.

Liao on eronnut miehestään ja hoitaa kasvattitytärtään yksin. Hän saa apua työpaikaltaan, mutta välillä arki on haastavaa, vaikkapa silloin kun hän sairastuu. Nuoremmilla vanhemmilla olisi isovanhemmat auttamassa.

Liao kertoo, ettei hän halua mennä tytön kanssa puistoon. Kaupassakäyntikin ahdistaa. Kaikki luulevat häntä lapsen isoäidiksi. Se sattuu.

– Jos tyttö kutsuu minua äidiksi, kaikki kääntyvät katsomaan. En pidä siitä, Liao sanoo.

Ilmiö on yleinen. Monet lapsensa menettäneet kiinalaisperheet vetäytyvät entisistä ympyröistään. On helpompi olla sellaisten kanssa, jotka ymmärtävät. Osa matkustaa muiden lapsensa menettäneiden kanssa juhlapäivinä, joina perheet perinteisesti kokoontuvat yhteen.

Myös synkempiä ajatuksia jaetaan. Liao on kuullut shidu-vanhemmista, jotka suunnittelevat yhdessä itsemurhaa.

– Ilman lapsia ei ole toivoa. Elämä on kuin talo ilman pohjaa, hän sanoo.

Pyöreään pöytään on katettu ainakin kymmenen ruokalajia. Runsaus on Kiinassa tapa, kun vieraita on paikalla. Liao poimii tytölleen makupaloja pieneen kulhoon. Hän on lapselle mama, äiti, mutta vain käytännössä. Adoptio ei ole virallinen.

Neljästä perheestä vain Zhang vaimoineen on käynyt läpi virallisen adoptioprosessin. Se kesti kaikkiaan neljä vuotta.

Zhang sanoo perheensä olleen onnekas. Muuten lasta ei olisi löytynyt näinkään helposti. Lastenkoteihin päätyville vauvoille on kysyntää. Usein joku ehtii ensin.

Se, että joku on valmis luopumaan lapsestaan, on vasta ensiaskel. Asioiden virallistaminen vaatii kasan paperitöitä. Siinäkin Zhangin perheellä kävi tuuri: apua löytyi tutun poliisin kautta.

Kaikki on liikaa kiinni sattumasta, Zhang sanoo.

– Adoptiolapselle on todella vaikea saada asuintodistusta. Kukaan muu heistä ei ole onnistunut, Zhang viittaa ystäviinsä.

Ilman asuintodistusta, hukouta, lapsi ei saa henkilöllisyystodistusta eikä pääse normaalia reittiä kouluun. Lisäksi hän joutuu elämään ilman sitä vähäistäkään sosiaaliturvaa, joka kiinalaisille normaalisti on taattu.

Pöytään kokoontuneet ovat yhtä mieltä siitä, että lapsensa menettäneet perheet jätetään oman onnensa nojaan. Asiasta ei edes puhuta tarpeeksi, Liao sanoo.

Kattavinta kenttätutkimusta aiheesta lienee tehnyt kiinalainen virkamies Han Shengxue. Hän kulki vuosia eri puolilla Kiinaa tutkimassa lapsensa menettäneiden elämää. Pari vuotta sitten hän julkaisi aiheesta kirjan.

Han ei halunnut antaa asiasta haastattelua ulkomaiselle toimittajalle, mutta hän on puhunut tutkimuksistaan kiinalaismediassa. Myös Kiinan johtoa puolustava isänmaallinen Global Times -lehti myöntää artikkelissaan, että yksin jääneet vanhemmat ovat yhden lapsen politiikan synkimpiä kääntöpuolia.

– Moni vanhemmalla iällä lapsensa menettänyt syyttää murheestaan perhesuunnittelupolitiikkaa, Han kertoi Global Timesille kirjan ilmestymisen jälkeen.

Han itse työskenteli aiemmin niin kutsutussa perhesuunnitteluvirastossa. Sen tehtävä oli valvoa, että yhden lapsen politiikkaa noudatettiin. Tehdessään kenttätutkimusta lapsensa menettäneistä vanhemmista hän ei usein uskaltanut kertoa taustastaan.

Jos hän kertoi, shidu-vanhemmat eivät säästäneet sanojaan: “Sinä saat maksaa! Kipumme on sinun syytäsi!”

1980- ja 1990-luvuilla kiinalaisia rohkaistiin rajoittamaan perhekokoa lupaamalla apua vanhoille päiville “Perhesuunnittelu on hyvä asia, hallitus pitää huolta vanhuksista”, kuului suosittu slogan.

Myös Zhang tuttavineen kokee, että he joutuivat pulaan koska noudattivat lakia.

– Valtion pitäisi auttaa lapsensa menettäneitä perheitä kaikin keinoin, mutta niin ei tapahdu, Zhang sanoo.

Kiinan valtio maksaa shidu-perheille pientä korvausta. Avustuksen saan kuitenkin vain, jos lapsensa menettänyt nainen on yli 48-vuotias. Muiden ajatellaan vielä kykenevän lasten hankintaan. Lisäksi vanhemmilla pitää olla tallessa todistus, joka on myönnetty yhden lapsen vanhemmille.

Shidu-vanhemmat ovat vaatineet tukeen korotusta muun muassa osoittamalla mieltään. Viime vuonna tukisumma nousi 340 juanista 450 juaniin kuussa per vanhempi. Se vastaa noin 60 euroa.

Maakunnat voivat halutessaan korottaa summaa. Shaxian sijaitsee Fujianissa, missä jokainen shidu-vanhempi saa 1 100 juania eli 140 euroa. Moni pitää summaa yhä liian pienenä.

Kiinassa harvan eläke riittää elämiseen, ja vanhusten toimeentulo perustuu pitkälti lapsilta saatuun tukeen ja apuun. Jopa laki määrää, että lasten kuuluu huolehtia vanhemmistaan. Vanhainkoteja on vähän ja sairausvakuutusjärjestelmä riittämätön.

Siksi ainoan lapsen menettäminen tuo surun lisäksi huolen tulevasta.

Avustuksesta puhuttaessa Zhang kiihtyy. Kun tyttären adoptiosta tuli virallinen, perhe menetti valtion tuen. Perhe tulee hyvin toimeen, mutta Zhangin mukaan kyse on periaatteesta.

Tavallisesti eläkeikäisten kiinalaisten lapset ovat jo omillaan, mutta shidu-perheet saattavat joutua kasvattamaan adoptiolasta eläkkeen turvin.

– Monet shidu-perheet eivät uskalla adoptoida, koska he pelkäävät tuen menettämistä. Joissain perheissä pari tuhatta juania ei merkitse mitään, mutta maaseudulla se on iso raha, Zhang sanoo.

Viime vuonna Zhang haastoi maakunnan terveysviraston oikeuteen.

Zhangin kanne nojaa vuoden 2016 lakimuutokseen, joka poisti Kiinan kansallisesta laista yksin jääneiden vanhempien tukiin liittyviä rajoituksia. Zhangin mielestään paikallinen virasto on tulkinnut lakia väärin lopettaessaan perheen tukimaksut.

Nyt Zhang on saanut huonoja uutisia. Posti toi eilen päätöksen: hän on hävinnyt ensimmäisen oikeusjutun.

– Jatkan taistelua muissa oikeusasteissa, hän vannoo.

Hedelmien jälkeen on aika lähteä kotiin. Yhdeksänvuotiaalle pitäisi löytää uimapuku.

Katu on täyttynyt ravintoloiden pienistä muovituoleista, joilla perheet istuvat syömässä illallista. Myyjät kauppaavat sitä sun tätä tarpeellista ja tarpeetonta. Suomessa Zhangin perhe ei näyttäisi poikkeavalta, mutta kiinalaisessa pikkukaupungissa valtaosa vanhemmista on sileäposkisia nuoria.

Pojan kuoleman jälkeen vauva-arki ei ollut helppoa. Zhangin vaimo oli surusta voimaton ja hän masentui. Perheeseen palkattiin lastenhoitaja ja myöhemmin tyttö oli koulun lounasaikaan päiväkerhossa.

– Mutta lapsi tuo lohtua ja iloa. Saimme jonkun, jolle puhua, Zhang sanoo.

Tutkimusten mukaan monet shidu-vanhemmat kärsivät traumaperäisestä stressistä ja muista mielenterveysoireista. Perheitä haastatellut Han Shenxue väittää, että toivottomuus ja antisosiaaliset piirteet tekevät perheistä jopa vaarallisia.

Kiinassa on yhä tavallista, että mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä pidetään uhkana yhteiskunnalle sen sijaan, että heille tarjottaisiin asianmukaista hoitoa.

Shidu-perheisiin kohdistuukin avoimia ennakkoluuloja.

Kiinassa on viime vuosina ollut käynnissä kampanjoita, joissa ihmisiä kehotetaan olemaan valppaina, jotta yhteiskunnasta saadaan kitkettyä pahat ainekset. Viime keväänä Hunanin maakunnassa teiden varsille ilmestyi julisteita, joissa shidu-perheet listattiin mahdollisiksi rikollisiksi, joita tulisi tarkkailla.

Hunanin tapaus ei ollut ensimmäinen julkinen kampanja, jossa ainoan lapsensa menettäneet listattiin mahdollisesti “pahoiksi”. Samanlainen tapaus Shanxin maakunnassa sai muutama vuosi sitten keskustelupalstat kuohumaan.

Zhangin perhe tietää nyt, että masennukseenkin voi saada apua. Kun vaimo sairastui, Zhang vei hänet heti lääkäriin.

Kotiin on enää lyhyt matka. Mukaan tarttuu uima-asun sijaan pimeässä hohtava ilmapallo. Zhang maksaa sen puhelimellaan. Hän sanoo hemmottelevansa tyttöä, on vaikea sanoa juuri mihinkään ei.

Valkoiseen mekkoon pukeutunut nokkelan oloinen lapsi ei Zhangin mukaan vieläkään tiedä perheen koko tarinaa, vain sen, että veli on kuollut. Isän oikeusjutusta on kuitenkin kerrottu julkisuudessa ja kotona asiasta puhutaan paljon.

Voi olla, että tyttö tietää enemmän kuin isä uskoo. Mutta Zhang haluaa suojella lastaan – niin pitkään kuin vielä voi.

Lue lisää:

Ensin lapsista piti päästä eroon, nyt niitä halutaan lisää – Eläkepommia pelkäävä Kiina pohtii jo yhden lapsen perheiden sakottamista

Kiinan vapautettu lapsipolitiikka johti pieneen vauvabuumiin

Hintalappu lapsesta hirvittää

Kiina vahvisti kahden lapsen politiikan laiksi

Maailman isoihin kaupunkeihin muuttaa jatkuvasti enemmän väkeä ja yhteisestä liikkumistilasta tulee riitaa. Se näkyy jo nyt vihamielisyytenä autoilijoita kohtaan. Sama kaupungistumisen megatrendi on menossa myös Suomessa. Täälläkin riidellään jo.

Sydneyläisen New South Walesin yliopiston Transport and Road Safety -tutkimuskeskuksen professori Jake Olivier vieraili syyskuun alussa Suomessa opetustehtävissä. Amerikkalainen Olivier on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista liikenneturvallisuustutkijoista.

Professorin mukaan maailmanlaajuiset liikkeet, joissa ihmiset yrittävät saada kaupungit jälleen haltuunsa autoilta ja tehdä niistä vähemmän houkuttelevia moottoriajoneuvoille, ovat periaatteessa hyviä mutta eivät toimi käytännössä.

– Kukaan ei muuta käytöstään niin, että hänelle huudetaan. Sillä tavoin ihmisiä pelotellaan tai suututetaan. Kyllähän ihmisten täytyy liikkua ja päästä töihin. Jos yhdensuuntainen tunnin työmatka autolla muuttuu julkisilla kahden tunnin matkaksi, niin ei se asia sillä ratkea, että autoilijalle kerrotaan, ettei kaupunkiin ole enää autoilla asiaa. Näistä asioista meidän pitää keskustella sen sijaan, että näytetään autoilijoille keskisormea.

Olivier tietää, kuinka tunteita raastava aihe liikenne kaikkialla on. Joukkoliikennettä ja kevyttä liikennettä pitää kaupungeissa lisätä, mutta sen täytyy tapahtua kohteliaasti keskustelemalla ja perustua tutkittuun tietoon.

Jake Olivierilla tätä tutkittua tietoa on. Hän on viimeksi analysoinut 15 eri liikennetutkimuksen aineiston selvittääkseen, millainen riski jalankulkijoilla on kuolla liikenneonnettomuuksissa.

– Ajonevojen kuljettajat ovat se ongelma. Kun autoilijoita saataisiin siirtymään kevyeen ja julkiseen liikenteeseen, liikenneturvallisuus paranisi tuntuvasti.

40 on kaupunkien keskustoissa liikaa

Jake Olivier muistuttaa, että liikenneturvallisuus ei saa koskaan perustua politiikkaan. Intuitio saisi toimi päätöksenteon pohjana vain silloin, kun tutkittua tietoa ei ole. Mutta liikennettä tutkitaan paljon. Tiedosta se ei voi olla kiinni.

Olivieren tutkimusryhmän jäljiltä tiedetään muun muassa, että jo yhden kilometrin nopeuden lisäys törmäyksessä nostaa jalankulkijan kuolemanriskiä keskimäärin 11 prosenttia.

Esimerkiksi ajoneuvon törmätessä jalankulkijaan 30 kilometrin tuntinopeudessa kuolemanriski on viisi prosenttia. 37 km/h törmäysvauhdissa riski kuolla on jo 10 prosenttia. 50 prosentin kuolemanriski saavutetaan 59 km/h nopeudessa, 75 prosenttia 69 nopeudessa ja 90 prosenttia 80 kilometrin törmäysnopeudessa.

Professori painottaa, että törmäysnopeus ja nopeusrajoitus eivät ole sama asia. 30 nopeusrajoitusalueella hitaasti ajettaessa moni törmäys jää kokonaan syntymättä tai jos törmäys tapahtuukin, vauhti on ehtinyt jarrutuksessa hidastua niin paljon, että kuolemanriski jää vähäiseksi.

– Jos näkyvyys on hyvä, valaistusolosuhteet ovat kunnossa ja autoilijalle jää riittävästi aikaa jalankulkijan havaitsemiseen, on mahdollista, että 40 kilometrin nopeusrajoitus on kaupungissa ihan hyvä, Olivier sanoo.

Sen sijaan siellä, missä on jalankulkijoita, näkyvyys ei ole yhtä hyvä, valaistus ei ole riittävä, kadun varrelle on pysäköity autoja ja kääntyvää liikennettäkin on, pitäisi nopeusrajoituksen olla Olivierin mukaan 30. Ne ovat juuri niitä olosuhteita, joita Suomessa on kuukausikaupalla.

– En halua mitenkään olla negatiivinen, mutta ihmettelen, että Helsingissä tai muissa suuremmissa kaupungeissa kuten Tampere tai Turku, ei ole yleisesti 30 rajoitusta.

”Niin paljon todisteita ei olekaan, että kaikki vakuuttuisivat”

Nopeusrajoituksista ollaan montaa mieltä. Olivier saa usein lukea twitteristä, kuinka väärässä hän tutkimustuloksineen milloinkin on. Tutkija ymmärtää ihmisten reaktiot.

– Niin paljon todisteita ei olekaan, että kaikki vakuuttuisivat. Joillakin on niin suuri usko johonkin asiaan, ettei mikään määrä todisteita saa heitä muuttamaan mieltään.

Tilastotieteilijänä Olivier tietysti tietää, että kaikkeen liittyy aina epävarmuustekijöitä. Asiat eivät koskaan ole vain kyllä tai ei.

– Onhan se mahdollista, että auto törmää jalankulkijaan sadan kilometrin tuntivauhdilla ja tämä jää henkiin. Onhan sellaista tapahtunut, mutta todennäköisyys tällaiseen on häviävän pieni. Vastaavasti ihmisiä on kuollut 20-30 kilometrin tuntinopeuksissa.

Amerikkalaisprofessori haluaisi saada ihmiset ajattelemaan toisin ja muuttamaan käyttäytymistään. Liikenneonnettomuus on nykyään harvinainen. Sellaisen ei uskota koskaan osuvan omalle kohdalle.

– Eihän kukaan haluaa olla ajoneuvossa, joka osuu jalankulkijaan niin, että tämä kuolee. Ei kukaan halua törmätä ihmiseen 50 kilometrin tuntivauhdilla. Edes 30 kilometrin nopeudessa ei päästä kokonaan kuolemista. Viisi prosenttia on vielä liian paljon.

Professorin mukaan matalat nopeusrajoitukset kaupungeissa ovat tällä hetkellä järkeviä, mutta tulevaisuudessa voi olla toisinkin. Ajoneuvojen yleistyvä turvatekniikka paranee jatkuvasti ja siitä tulee luotettavaa. Tulevaisuuden auto ei anna enää törmäillä mihinkään.

Mutta vielä niin pitkällä ei olla. Ihminen on liikenteen heikoin lenkki.

Tilastokurssia Helsingissä viikon verran vetänyt Jake Olivier muistuttaa vielä, että kolmeen kymppiin kaupungeissa kyllä tottuu. Totuttiinhan sitä aikoinaan turvavöihinkin, vaikka vastustus oli aluksi kiivasta.

– Lopulta ihmiset hyväksyvät muutokset ja alkavat ajatella, että tämä oli hyvä idea. Hyväksymistä edesauttaa, jos pystymme näyttämään, että asiat toimivat. Aina ne eivät toimi. Sekin täytyy hyväksyä.

Lue myös:

Helsinki laskee asuinalueiden nopeusrajoituksen 30 km/h:iin ja muut seuraavat perässä – Miksi 30 on kaupungeissa parempi nopeus?