Teisitkö, ettei meillä ole taistelu vain lihaa ja verta vastaan, vaan myös henkimaailman pahoja olentoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan?
Jos tiesit, saatat olla vuosituhannen vaihteen lapsi tai nuori, jota on varoiteltu saatananpalvonnasta.
Jos et tiennyt, tämän jutun jälkeen tiedät.
Alussa esitetty kursivoitu kysymys on peräisin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksen pro gradu -työstä 21 vuoden takaa. Kyllä, kasvatustieteen laitoksen – ei teologian eikä uskontotieteen laitoksen. Se ei ollut ainoa vastaava lopputyö. Vaikuttaa siltä, että vanha vihtahousu on riivannut luokanopettajia ja oppilaita oikein kunnolla.
Viime jouluna vanhemmat halusivat kouluihin uskonnottomia joulujuhlia, joista Jeesus on poistettu. Tunnustuksettomuus on kirjattu pykäliin, ja sitä osataan myös vaatia.
Sukupolvi sitten joissain Suomen kouluissa puhuttiin Kristuksen lisäksi aika paljon Saatanasta. Siitä pitivät huolen muun muassa vierailevat evankelistat ja uskosta ratkaisun löytäneet kokemusasiantuntijat.
Koulut voivat nykyäänkin kutsua vieraita puhumaan ajankohtaisaiheista. Minne paholaisen palvonnasta valistaminen jäi?
Saatana kutsuu minua, sinua, ja vähän kaikkia
Kelataan mielenmaiseman VHS-nauha 1990-luvulle. Rock-musiikin vaaroista oltiin Suomessakin tietoisia aikaisemmin, mutta saatananpalvojien pelko oli viisauden alkua milleniumin tienoilla. Syynä voidaan pitää yhdysvaltalaista keskustelua.
Titus Hjelm, Helsingin yliopiston uskontotieteen apulaisprofessori, on tutkinut asiaa väitöskirjassaan Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Hjelm oli aikuinen saatananpalvontakeskustelun ollessa kuumimmillaan, mutta kun HIM-yhtyettä ruvettiin julkisesti epäilemään saatananpalvonnan airueeksi, rusinat rasahtivat.
– Aihe tuli henkilökohtaiseksi. Bändin jäsenet ovat tuttujani, Hjelm toteaa.
Hjelmin mukaan saatananpalvontahuoli hiipi Suomeen Yhdysvalloista kristillisten evankelistojen kautta. Meren takana oli jo tovin vellonut käsitys salaisesta saatananpalvojien ryhmittymästä, joka houkuttelee lapsia hyväksikäytettäväksi.
Se kuulostaa salaliittoteoreetikkojen aiheelta, mutta ilmiöllä oli seurauksia. Eräässä kuuluisassa tapauksessa perhepäiväkodin hoitajia syytettiin lasten hyväksikäytöstä saatanallisissa rituaaleissa (Los Angeles Times). Vuosikausia jatkunut oikeudenkäynti tuli kalliiksi ja päättyi syytteiden kaatumiseen (Los Angeles Times).
Kulteista on oltu huolissaan oletettavasti aina, joten ehkä saatananpalvontapelkokin vain odotti vuoroaan. Hjelm kirjoittaa väitöskirjassaan, että erilaiset intressiryhmät kiinnostuivat yhteisestä vihollisesta. Kirkko, vanhempainjärjestöt ja muut asiantuntijat näkivät, että saatananpalvonta on nimenomaan nuorisoa uhkaava ilmiö.
Lopulta ilmiö saapui Suomeen. Hjelmin mukaan yhdysvaltalainen ajatus salaisesta Saatanan kultista ei herättänyt vastakaikua Suomessa, joten täällä saatananpalvonta liitettiin enimmäkseen itsensävahingoittamiseen, huumeisiin ja hautausmaavandalismiin.
– Amerikkalaisesta keskustelusta tuli ajattelutapa siitä, mitä saatananpalvonta on. Jos oli pentagrammi tai risti väärinpäin, kuten joillakin nuorilla oli ja on edelleen, se miellettiin saatananpalvonnaksi, Hjelm kiteyttää.
Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta käännettiin ja tuotettiin suomeksi, ja media tarttui asiaan. Supokin kiinnostui asiasta. Saatananpalvontapelon yksi merkkipaalu on eittämättä kirkon tuottama, legendaariseksi muotoutunut Saatana kutsuu minua -video vuodelta 1994, jota markkinoitiin eräänlaisena dokumenttina aiheesta.
Kirkon viestinnän apulaisjohtaja Juha Rajamäki oli kirkolla töissä, kun kyseinen video tehtiin.
– Sitä kyllä ostettiin ja vuokrattiin kouluihin paljon, Rajamäki toteaa.
Vuoden 1996 kirkon av-luettelon mukaan kyseessä on heidän kaikkien aikojen eniten myynyt video.
Lisäksi videota on näytetty Ylen Koulu-tv:ssä (Me Naiset). Televisiolevityksen ja koulunäytäntöjen pohjalta melko moni suomalainen lienee nähnyt videon. Dokumentin kulttimaineesta kertonee, että kyseinen filmi on ollut YouTubessa jo kolmentoista vuoden ajan ja sen ensimmäistä osaa on katsottu yli 70 000 kertaa.
":D oon kattonu tään ylä-asteen uskonnon tunnilla", kommentoi yksi videon alle.
"Lainasin paikallisest kirjastosta ja kaverin kaa vaa naurettii tälle XD", sanoo toinen.
Mediamylläkkä saatananpalvonnan ympärillä oli verratonta. Maaliskuussa 1993 Yle näytti ohjelman Yhden illan pysäkki: satanistit. Siinä toimittaja Pekka Manninen tenttasi kelmeännäköistä ja lievästi huvittunutta nuortamiestä nimeltään "Hans K." tämän satanismipuuhista. Keskustelussa oli myös huolestuneen oloinen Nokian seurakunnan kappalainen Lari Junkkari, joka pohti toimittajan kanssa, joko nyt on käynnissä viimeinen taistelu Jumalan ja Saatanan kannattajien välillä.
Kohulla oli seurauksia. Hjelm muistuttaa, että joillakin paikkakunnilla nuoria saatettiin esimerkiksi lähettää kotiin vaihtamaan bändipaitansa pois, sillä koululle tai nuorisotalolle ei muuten ollut asiaa. Tietynlaisen estetiikan ja musiikin faniryhmä sai leiman otsaansa. Hjelm pohtii, että valistuksella varmasti tarkoitettiin hyvää, mutta sillä oli todellisia vaikutuksia monen elämään.
Sitten vuonna 1998 tapahtui hirveistä hirvein.
Hyvinkäällä tehtiin raaka paloittelusurma, ja siihen liitettiin päätekijän satanismi-ideologia. Toinen tuomituista tekijöistä taas kiisti saatananpalvonnan (Kaleva). Helsingin hovioikeus katsoi lopulta, ettei satanismilla tai saatananpalvonnalla ollut merkitystä rangaistuksen kannalta (Helsingin Sanomat, vain tilaajille).
Hjelm toteaa väitöskirjassaan tapauksen olleen eräänlainen huipentuma median kiinnostuksessa saatananpalvontaan. Lopullinen totuus ja tulkinta teon motiiveista saattaa selvitä vasta oikeudenkäyntiasiakirjojen tullessa julkisiksi parinkymmenen vuoden päästä.
On totta, että esimerkiksi hautakiviä kaadettiin menneinä vuosikymmeninä, ja nuoret ovat epäilemättä käyttäneet huumeita ja kokeneet muuta kaltoinkohtelua läpi aikojen. Se, onko asialla mitään tekemistä saatananpalvonnan kanssa, on Hjelmin mukaan kyseenalaista.
– Ja vaikka asiat liittyisivät toisiinsa, mitä lisäarvoa saatananpalvonnasta puhuminen tuo? Jos haluamme auttaa nuoria, meidän pitäisi pystyä kohtaamaan heidät nuorina eikä saatananpalvojina.
Saatananpalvontaan liitetty rikollisuus oli Hjelmin mukaan avainteema, jolla asiasta saatiin koko kansan maallinen uutinen.
– Jos evankelistat olisivat puhuneet vain siitä, että pimeyden ruhtinas tulee ja vie sielusi, valtamedia ei olisi kiinnostunut siitä, Hjelm toteaa.
Keskusteluohjelmiin kutsuttiin erityisesti muutamia kristittyjä, joiden katsottiin olevan alan asiantuntijoita. Yksi heistä oli ex-saatananpalvojana esitelty Päivi Niemi, tuolloin parikymppinen nuori aikuinen. Niemi kävi medioiden lisäksi kouluissa puhumassa asiasta nuorille.
Hän ei ole juuri palannut saatananpalvonta-aiheisiin tuon ajan jälkeen.
Nyt aika on kypsä.
Päivi Niemi todistaa vielä kerran
"Saatananpalvonta nousi täällä Suomessa jälleen kerran pinnalle, kun kävi ilmi, että jyväskyläläisiä nuoria on joutunut psykiatriseen hoitoon saatanallisten rituaalien harjoittamisesta. Meillä on nyt täällä vieraana entinen saatananpalvoja Päivi Niemi."
Arto Nybergin haastattelussa vuodelta 1998 Päivi Niemellä on lyhyt, vaalea tukka ja komea punainen farkkupaita. Ehtaa ysäriä. Haastattelussa Niemi kertoo aloittaneensa itsensävahingoittamisen 7. luokalla ja halunneensa saatanallisia voimia omaan käyttöönsä.
Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Niemeä vietiin kameroiden eteen.
– Olin juuri valmistunut parturi-kampaaja-meikkaajaksi. Ura oli hyvässä nousussa, kertoo Päivi Niemi nyt, parikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen.
Niemen nuoruusaika oli yhtä umpisolmua. Isä oli kuollut ja äiti alkoholisoitunut. Nuori Niemi vietti elämäänsä välillä asuntovaunussa, välillä jopa rappukäytävissä nukkuen. Okkultismi, satanismi ja saatananpalvonta kiinnostivat, vaikka niille ei ollutkaan tuolloin mitään järkevää nimitystä.
– Se oli yksi osa nuoruuden sekoilua ihan yhtä lailla kuin päihteet, jengit ja pikkurikollisuus, hän kertoo.
Kenen teinin uteliaisuutta musta magia, pimeyden voimat tai muu hähmäinen ei kiinnostaisi? Esimerkiksi Noidan käsikirja -niminen kauhuopus nauttii edelleen kulttimainetta, kuten oli asianlaita jo 1980–90-luvuilla. Niinpä Niemikin uhosi Saatanalla. Nyt hän pitää sitä sitä orvon nuoren tapana käsitellä sisällään olevaa vihaa.
Niemen elämässä oli nimittäin todellisia kauhuja. Väkivaltaa, huonoa seuraa, ja päihteitä.
– Elin sellaisissa jengeissä, joita nykyään sanottaisiin syrjäytyneiden nuorten porukaksi, hän toteaa.
Parikymppisenä hän alkoi harkita itsemurhaa. Käänne tapahtui, kun eräs kaveri ja tämän tyttöystävä tulivat vankilassa uskoon ja raitistuivat. Lopulta Niemi halusi tarttua samaan oljenkorteen itsekin.
Tarpeet ja tarjonta kohtasivat, Niemi toteaa nyt. Parin vuoden ajan hän yritti hankkia raittiimpia kavereita ja räpistellä kohti tasapainoisempaa elämää.
Sitten hän kohtasi hengellisessä tilaisuudessa evankelistan, joka halusi kirjoittaa Niemen tarinan muidenkin luettavaksi.
Niemi koki, että erityisesti medialle kelpasi hänen tarinastaan vain synkät viipaleet; ne, joissa mainittiin "musta, veri, yö, Saatana, paholainen, pelko". Hän korostaa, että kaikki hänen kertomansa on kuitenkin totta.
– En tiedä, olisiko kukaan kuunnellut, jos olisin kertonut traumataustastani. Kun avasin suuni näiden otsikoiden alla, minua vietiin kuin pässiä narussa.
Niemeä pyydettiin myös kouluvierailuille. Niissä hän kertoi pahoinpitelystä, sairaalareissuista ja jopa häneen suunnatusta tappoyrityksestä, kullekin ikäluokalle sopivalla tavalla. Niemeä pyydettiin myös vanhempainiltoihin ja ammattiauttajien pakeille kertomaan selviytymisestään.
– Seurakunnat tilasivat minut välillä pitämään kouluihin aamunavauksen tai uskontotunnin, ja sitten nuorteniltaan. Osa halusi raflaavia tarinoita siitä, että "Ooh, Jumala pelasti minut, ollaan kaikki iloisia!" Niemi toteaa ja nauraa.
Jälkikäteen hän arvioi, että kouluille suunnatut esitelmät olivat ilman muuta tunnustuksellisia. Uskoontulo oli ollut hänelle niin merkittävä tapahtuma, että sen mainostaminen oli ilmiselvää, eikä Niemi koe kärsineensä siitä.
Median lisäksi myös kristilliset tahot käyttivät Niemeä oman agendansa ajamisessa. Hän ei syytä siitä ketään. Se oli pelin henki, sillä tarinat rikkinäisyydestä eheyteen ovat puhuttelevia.
– Totta kai minua käytettiin sellaisen ikonina. Käytetään varmaan vieläkin, Niemi sanoo.
Eräs tapaus on jäänyt vuosien varrelta erityisesti mieleen. Kerran virkavalta pyysi Niemeä lähtemään saatananpalvojiksi epäiltyjen kotiin selvittämään tilannetta. Niemi ajoi paikkakunnalle ja vietti päivän pitäen kouluesitelmiä ja kertoen kokemuksistaan ammattilaisille, jotka kaipasivat tietoa. Lopulta iltakymmeneltä hän rimpautti saatananpalvojapariskunnan kotiovea.
Talosta löytyi okkultistinen alttari ja muuta rekvisiittaa, mutta pitkän keskustelun jälkeen Niemi päätyi järjestämään pariskunnalle lähinnä päihdeapua.
– Ajattelin: kuinka iso ongelma saatananpalvonta oli tässä oikeasti? Se oli keppihevonen, jolla pääsin auttamaan nuortaparia, Niemi toteaa.
Aikanaan keskustelussa saatananpalvojiksi luokitellut tapaukset olivat hänen mielestään epävakaita, rikkinäisiä ja epätoivoisia nuoria. Mitään salaista Saatana-kulttia tai vastaavasti järjestäytynyttä toimintaa ei Niemen mukaan ole Suomessa koskaan ollut. Kohun syykin hänellä on:
– Suomalaisten heikko itsetunto ja tylsä elämä saivat sen aikaan.
Voisiko Saatana tulla vielä kouluihin?
Kohu laantui vasta 2000-luvun alkuvuosina. Kun Titus Hjelm vastikään kävi kouluvierailulla, opiskelijat olivat googlanneet hänen tietojaan etukäteen. He ihmettelivät, miksi apulaisprofessori on kirjoittanut saatananpalvonnasta.
– On sukupolvi, jolla ei ole mitään hajua saatananpalvontapaniikista, Hjelm toteaa.
Sen sijaan 30–40-vuotiaiden muistot saattavat olla vielä teräviä. Ylioppilaslehti kirjoitti viime vuonna siitä, miten saatananpalvontakohu ja sen käsittely saattoivat aiheuttaa suoranaisia pelkotiloja.
Evankelistat tekivät aikanaan ahkerasti kouluvierailuja. Esimerkiksi nokialainen koulu-ja nuorisotyötä tekevä Riku Rinne oli esillä kohun aikaan. Hänen kirjansa lienevät monelle tuttuja; sellaiset, kuten Pimeys väistyy, joka sisältää "ex-saatananpalvoja Päivi Niemen rajun todistuksen". Aamulehden artikkelissa vuodelta 1999 Rinne kertoo kiertäneensä 800 koulussa varoittamassa nuoria Saatanasta.
Rinne ei tiettävästi ole vuosikausiin puhunut saatananpalvonnasta, ja nykyään hän pitää myös uskonnottomia oppitunteja (Ristin Voitto). Hän ei halunnut antaa haastattelua tätä artikkelia varten koskien menneiden vuosien saatananpalvontabuumia.
– En koe järkevänä palata niihin juttuihin, Rinne toteaa.
Ristin Voitto -lehden neljän vuoden takaisessa artikkelissa Rinne kuitenkin pohtii, miksi vuosituhannen vaihteessa tapahtui muutos: rukoustilanteita ei enää syntynyt, ja uskonasioiden esilläpito muuttui koulupäivän tunneilla lähes mahdottomaksi.
Muutos voi johtua siitä, että pykälät muuttuivat. Vuonna 2004 Helsingin Sanomat uutisoi, että uuden opetussuunnitelman mukaan koulu on poliittisesti sitoutumaton ja uskonnollisesti tunnustukseton. Uskonnonopetuksesta heivattiin pois julistuksellinen puoli.
Opetusneuvos Kati Mikkola muistaa saatananpalvontakohun nuoruudestaan. Opetushallitus ei kuitenkaan ottanut kohuun virallista kantaa. Mikkola ei löydä arkistoista merkintöjä asiasta.
Hän arvelee, että koulut ottivat saatananpalvontailmiön käsittelyyn, koska asiaa puitiin julkisuudessa ja siihen liittyi yksittäisiä rikoksia. Aihe kosketti nuoria, joten koulut aktivoituivat – aivan kuten nykyäänkin tehtäisiin vastaavan ilmiön kanssa.
– Keinot valittiin tuon ajan tietämyksen ja ymmärryksen mukaan, Mikkola sanoo.
Opettajat ja rehtorit saavat nykyäänkin ratkaista itse, ketä kouluun kutsutaan puhumaan vaikkapa ajankohtaisilmiöistä. Mikään erillinen taho ei valvo asiaa tai velvoita esitarkistamaan, millaista materiaalia kouluvierailija käyttää. Se on koulun päätösvallassa.
Mikkolan mielestä tilanne kuvaa suomalaista koulujärjestelmää. Linjaukset ovat valtakunnallisella tasolla yleisiä, ja päätösvalta yksittäisissä ratkaisuissa on koulutuksen järjestäjillä.
Raja menee siinä, että koulun kaikille yhteiset tilaisuudet eivät voi olla uskonnollisia julistustilaisuuksia. Siten Mikkola arvioi, että esimerkiksi saatananpalvontailmiöstä valistus uskonnollisen julistuksen keinoin ei voisi enää toistua nykykouluissa.
Päivi Niemikin arvioi, ettei aikanaan tehtyä valistusta voitaisi enää soveltaa sellaisenaan. Se oli ajan ilmiö, eikä hän häpeä tai kadu sitä. Niemi kohtaa edelleen entisiä nuoria, jotka muistavat hänen tarinansa, ja osa heistä on hänen elämässään edelleenkin.
Nykyään Niemi asuu Tampereella ja työskentelee terapian, työnohjauksen ja seksuaalineuvonnan parissa. Mitä jos joku soittaisi hänelle nyt kertoen, että talossa kummittelee ja demonit ovat läsnä?
– Lähden ensimmäisenä hakemaan vastausta psykiatriselta puolelta. Siitä minulla on koulutusta, Niemi toteaa.
Titus Hjelmkään ei usko, että saatananpalvontapaniikki toistuu. Muiden ilmiöiden kohdalla hän on epäluuloisempi. Hjelmiä huolettaa vaihtoehtototuuksien nouseminen politiikkaan, ilmastonmuutos- ja maahanmuuttokeskusteluun. Hjelm arvioi tilanteen olevan jopa suotuisampi kyseenalaisen tiedon leviämiselle kuin 1990-luvun loppu.
– Näen, että aika on melko hedelmällinen vastaavalle paniikkitilalle, mutta haluaisin uskoa, ettemme sentään mene siihen asti.
Korjaus 1.2. klo 14.10: Kirkon viestinnän apulaisjohtajan etunimi korjattu, oikea nimi on Juha Rajamäki. Virheellinen etunimi (Jukka) on yhä kuunneltavissa ääniklipissä, joka on jutun alussa.
